Mutta kansainvälisissä suhteissa näyttää suomalaisilla olevan aivan eri tavat. Oletetaan että voitaisiin käyttäytyä Itä-Ukrainassa kuin siat vatukossa lainkaan huomioimatta naapuria.
Huomasin pitkän linjan ulkopoliitikko Erkki Tuomiojan julkaisseen taas kirjan – tässäkin kuussa. Hän kirjoittaa ”Venäjän narratiivista” samalla hehtaaripyssyllä kuin maapallon tulevaisuudesta edellisessä kirjassaan ”Säilyykö ihmiskunta”.
Tuomiojalaisten valituista valituimpien ideologia on taata suomalaisia miehiä juoksutettavan puskissa massana hörppäämässä välillä soppaa pakista.
Se että teknologia on täydellisesti mullistanut sodankäynnin drooneineen ei heitä hetkauta. Heidän kollaboraattorimieltään ei saa pahoittaa kertomalla miehiä kohdeltavan sotahevosina.
Mika Niikko näkyi myöntäneen jonkun seurakunta-ajoilta tutun järjestelleen Convoy-kampanjaa. Kesällä 2015 eduskunnan eteen koottiin parissa päivässä massiivinen ”Meillä on unelma” mielenosoitus. Siinäkin pyöritettiin muutamaa soinilaista mennen tullen.
Olisi ollut silloin kiva tietää ketkä saivat 10 000 ihmistä yhden viikonlopun aikana tiistaiksi eduskunnan eteen. Pääorganisaattoriksi mainittiin vihreä poliitikko Johanna Sumuvuori joka toimii tällä hetkellä ulkoministeri Pekka Haaviston valtiosihteerinä.
Nyttemmin olen henkilökohtaisesta kokemuksesta, siis kantapään kautta, oppinut seurakuntaverkostojen voiman tämän päivän Suomessa. Naiset!, ne naiset edellä, jos tervehdit kerrostalon pihaan muuttanutta venakkoa heilauttamalla hattuasi, voit olla varma että pihan naiset saattavat tapahtuman seurakunnan sielunpaimenen tietoon viimeistään seuraavan sunnuntain messuun mennessä.
Tämä liittyy ns. kollaboraattoriajatteluun, mihin olen viime aikoina perehtynyt Italian esimerkin pohjalta.
Tässä käytetään sellaisia sanamuotoja, joita Suomessa ei ole käytetty, ja tulevaisuus on se pyhin paikka, mitä meillä on. Se on signaali, jonka ääressä meidän pitää pysähtyä. Meidän pitää kantaa huolta siitä, mikä on sallittua ja mikä ei, miten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, millaiset pöytätavat on, mitä pyhimmissä saleissa saa sanoa.
Nyttemmin olen henkilökohtaisesta kokemuksesta, siis kantapään kautta, oppinut seurakuntaverkostojen voiman tämän päivän Suomessa. Naiset!, ne naiset edellä, jos tervehdit kerrostalon pihaan muuttanutta venakkoa heilauttamalla hattuasi, voit olla varma että pihan naiset saattavat tapahtuman seurakunnan sielunpaimenen tietoon viimeistään seuraavan sunnuntain messuun mennessä.
Tämä liittyy ns. kollaboraattoriajatteluun, mihin olen viime aikoina perehtynyt Italian esimerkin pohjalta.
Tässä käytetään sellaisia sanamuotoja, joita Suomessa ei ole käytetty, ja tulevaisuus on se pyhin paikka, mitä meillä on. Se on signaali, jonka ääressä meidän pitää pysähtyä. Meidän pitää kantaa huolta siitä, mikä on sallittua ja mikä ei, miten ihmisoikeuksia kunnioitetaan, millaiset pöytätavat on, mitä pyhimmissä saleissa saa sanoa.
Juuri nyt ei pysty sanomaan enempää, mutta asiaan pitää palata.
No, palasinkin heti. Kirjastoväki tuntee suomalaiset naiset, nuo joita näkee myös kirjakaupoissa ja messuilla. Eikö heissä piilekin halu tehdä palveluksia? Olla ihmisiä. Kokea itsensä tarvituiksi kun pyydetään seurakunnan nimissä eduskunnan eteen. Isänmaan nimeen.
