Heikki Rönkkö

Connecting people Olin aikoinaan Posti-telessa ja Nokialla sähköpostikulttuuria harjoittelemassa, tätä uutta tapaa kommunikoida luomalla verkostoja "yllättäen ja pyytämättä" läpi ahdistavien lokeroiden seinien, mikä ilmiselvästi järkyttää niitä jotka ovat tottuneet suomalaiseen hallintokäytäntöön ytimenään suullinen "kuuma linja" ohi demokraattisten organisaatioiden. Tutkin parhaillaan miten hyödyntäisin Aristoteles´n Runousopin traagisen sankarin hahmoa: sellainen henkilö, johon moni kokee voivansa samaistuvansa, kohtaa onnettomuuden; häneltä esim. leikataan "siivet" koska hän lentää joidenkin mielestä liian korkealla, mutta tunnettuaan sekä sääliä että pelkoa —noinhan olisi yhtähyvin voinut käydä kenelle hyvänsä— ihmiset lopulta päättävät muuttaa käyttäytymistään. Mutta ken tätä tietä aikoo kulkea, varautukoon kulkemaan kivikossa. Pietarilaisen Dostojevskin tiedetään pitäneen suomalaisia ainoina joilta puuttuu kyky keskinäiseen empatiaan. Yritä

Albert Camus’n mietteitä Algerian ranskankieliseen vähemmistöön kuulunut Camus varttui lukutaidottoman yksinhuoltaja-siivojaäidin kasvattamana kunnes pääsi opettajansa kannustamana Pariisiin yliopistoon. Sittemmin hän sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Vapaus on oikeutta olla valehtelematta. Jotta jokin ajatus voisi muuttaa maailmaa, sen on ensin muutettava ajattelijansa elämä. Siitä on tultava esimerkki. Ensimmäinen asia, mikä kirjailijan on opittava, on taito transponoida omat tunteensa niihin tunteisiin, joita hän haluaa lukijassa herättää. Aluksi hän onnistuu sattumalta, mutta myöhemmin taidolla. Entä nyt, kelpaanko niin sanottuun ”vakavaan elämään”? Olenko laiska? Sitä en usko ja olen todistanut itselleni, etten ole. Mutta onko ihmisellä oikeus kieltäytyä vaivannäöstä sillä tekosyyllä, ettei se muka häntä miellytä. Luullakseni toimettomuus rappeutta vain ne, joilta puuttuu sisua. Ja jos minulta sitä puuttuisi, minulle jäisi vain yksi ratkaisu. Mutta on pysyttävä lujana eikä

Tunne tilasi, anna arvo toisellekin En ole historian saati journalismin tai kirjallisuuden ammattilainen vaan harrastaja, mutta joskus kuulee sanottavan että vain diletantti, todellinen amatööri voi löytää jotakin täysin uutta koska hän ei ole sitoutunut ammattikunnan normeihin, eikä hänen tarvitse vaikeroida historiankirjoituksen kasaaman kuonakuorman alla. Viime kesän tuttavuuksiini kuului synnyinkuntani Sonkajärven julkaisema historiikki Ruhtinaskunnan perintö , jossa kerrotaan kuinka kyläläiset perustivat innostuksissaan oman kunnan. Iisalmen luterilaisen seurakunnan kirkolliseen organisaatioon kuuluneen Rutakon rukoushuonekunnan maallisesta alueesta syntyi näet kunta vuonna 1872 kun oli löytynyt kolme kirjoittamaan oppinutta talonisäntää, jotka kykenivät ilmaisemaan Kuopion kuvernöörille kyläläisten halun perustaa oman kunnan -ilmeisen ymmärtämättöminä, että rukoushuonekunta ei uuden kunnallisasetuksen mukaan voinut ryhtyä kunnaksi, vaan siihen olisi tarvittu seurakunnan valt