Jutellessani Antti Kaikkosen ja Risto Kuisman kanssa eilen Isossa Omenassa palasi mieleeni kuinka Leena Luhtasen ja Simo Pokin vaalipisteellä oli viime lauantaina Tapiolassa puhe kääntynyt soppatykkien "kumun" syntyhistoriaan.
Soitin siitä samantien eläkepäiviään synnyinseuduilleen Joensuuhun viettämään asettuneelle Sarkkisen Pekalle ja varmistelin hataria muistikuviani. Pekka muisti että ensimmäiset Ruotsin armeijan vihreät "luksustykit" saatiin lahjoituksina LO:n kautta Martti Ahtisaaren presidenttivaalikampanjaa varten vuonna 1994. Niissä oli erillinen paistolevy jälkiruokalettuja varten.
Pekka oli siihen aikaan SAK:n järjestöpäällikkönä. Minä olin puolestani työtön, joten ehdin seuraavana kesänä viemään yhden soppatykin Työläisnuorison kasvatus- retkeily ja tuki ry:n pakettiauton perässä Helsingistä Muonioon. Pysähdyin ensimmäiseksi yöksi Hartolaan, ja toiseksi veljeni luokse kotikylääni Sonkajärvelle. Riitti siinä ajoneuvoyhdistelmässä parille kylänukolle yön seuduksi ihmettelemistä.
Koin matkassani jonkinasteista "näkymättömän tassun tuuppausta". Kenties haluttiin näyttää miten sellaiselle "ajattelijalle" tässä maassa käy, joka luulee itsestään liikoja.
Nämä tapahtumat ovat osasia melko pitkässä itsearvioinnin ketjussa jotka ovat irroittaneet vähäisetkin henkiset siteeni tannerilaisesta sd-perinteestä ja vieneet minut takaisin kovalle maapohjalle lapsuuden maisemiin, aivan kuten suuresti arvostamani eurooppalaiset kirjailijat, etenkin Albert Camus, näkivät välttämättömäksi edellytykseksi henkilökohtaiselle avautumiselle maailmaan. Pitää siis rakentaa kalliolle, ei hiekalle. En myöskään osaa kuvitella jonakin päivänä kiitteleväni mitään puoluetta kyynelet silmissä kaikesta "mitä elämässäni olen saanut".
Sivumennen sanoen, HS näkyy päättelevän tämän aamuisen pääkirjoituksensa samoissa avautumisen tunnelmissa.
Soitin siitä samantien eläkepäiviään synnyinseuduilleen Joensuuhun viettämään asettuneelle Sarkkisen Pekalle ja varmistelin hataria muistikuviani. Pekka muisti että ensimmäiset Ruotsin armeijan vihreät "luksustykit" saatiin lahjoituksina LO:n kautta Martti Ahtisaaren presidenttivaalikampanjaa varten vuonna 1994. Niissä oli erillinen paistolevy jälkiruokalettuja varten.
Pekka oli siihen aikaan SAK:n järjestöpäällikkönä. Minä olin puolestani työtön, joten ehdin seuraavana kesänä viemään yhden soppatykin Työläisnuorison kasvatus- retkeily ja tuki ry:n pakettiauton perässä Helsingistä Muonioon. Pysähdyin ensimmäiseksi yöksi Hartolaan, ja toiseksi veljeni luokse kotikylääni Sonkajärvelle. Riitti siinä ajoneuvoyhdistelmässä parille kylänukolle yön seuduksi ihmettelemistä.
Koin matkassani jonkinasteista "näkymättömän tassun tuuppausta". Kenties haluttiin näyttää miten sellaiselle "ajattelijalle" tässä maassa käy, joka luulee itsestään liikoja.
Nämä tapahtumat ovat osasia melko pitkässä itsearvioinnin ketjussa jotka ovat irroittaneet vähäisetkin henkiset siteeni tannerilaisesta sd-perinteestä ja vieneet minut takaisin kovalle maapohjalle lapsuuden maisemiin, aivan kuten suuresti arvostamani eurooppalaiset kirjailijat, etenkin Albert Camus, näkivät välttämättömäksi edellytykseksi henkilökohtaiselle avautumiselle maailmaan. Pitää siis rakentaa kalliolle, ei hiekalle. En myöskään osaa kuvitella jonakin päivänä kiitteleväni mitään puoluetta kyynelet silmissä kaikesta "mitä elämässäni olen saanut".
Sivumennen sanoen, HS näkyy päättelevän tämän aamuisen pääkirjoituksensa samoissa avautumisen tunnelmissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti