Kerran 1990-luvun lopulla tarttui käteeni eduskunnan kirjaston uutuushyllystä amerikanjuutalaisen Jeffrey C.Isaac’n teos Arendt, Camus and modern rebellion, jonka mielessäni aiheuttamaa vallankumousta olen siitä saakka työstäessäni joutunut myöntämään todeksi vanhan väitteen jonka mukaan uuden ajattelun sisäistyminen omaksi toiminnaksi vie hyvinkin kymmenkunta vuotta.
Nähdäkseni Isaac edustaa sitä meillä varsin vähän tunnettua itsekriittistä juutalaisuutta, joka myöntää että joskus juutalainenkin voi olla fasisti, ns. capo. Fasismilla silloin tarkoitetaan halua tulla luetuksi "valituista valituimpiin". Varsin ongelmallista tuo ajattelu on suomalaisuuden kannalta sikäli että se ei ankaruudessaan hyväksy sen enempää äidinkieltä kuin ihonväriäkään perusteeksi valikoitua "fiksuksi" eroon vähemmän fiksusta "massasta", vaan se pitää yksilön oikeutta omaan kieleensä ja identiteettiinsä yhtä olennaisena ihmisoikeutena kuin uskonnonvapauttakin.
Etsiessään havelilaisen ajattelun juuria Isaac havaitsi nimenomaan Camus`n ja Arendt`n vaatineen juutalaisten joukkotuhon jälkeen kansan käyttämän perinteisen kielen nostamista kaikkein perustavimmaksi uuden eurooppalaisen ajattelun lähtökohdaksi ns. raamatun arvopohjan sijalle.
Siitä huolimatta, että läntinen älymystöajattelu oli valistuksen ajasta ja Ranskan vallankumouksesta lähtien epäillyt ihmisjärkeä korkeampitasoisen ajattelun olemassaoloa, olivat yhteiskuntarakenteet varsin yleisesti nojautuneet tuon absoluutin olemassaoloa perustelevien tekstien varaan, mutta läntisen ajattelun ytimessä koetun holocaustin myötä tuo turvaverkko romahti lopullisesti.
Vaikka Israelin kansa olisi lukuisa kuinAnkaran itsekritiikin jälkeen alettiin etsiä yhteistyölle uutta pohjaa, ja löydettiin lopulta jotakin, mikä oli ollut olemassa jo ennen kristinuskon ns. pyhien tekstien saapumista: kansan käyttämä paikallinen kieli.
merenrannan hiekka,
siitä pelastuu vain rippeet.
28 Äkkiä ja lopullisesti on Herra toteuttava sanansa maan päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti