Postipankin poikia

Englannin politiikan uusi kiintotähti, varapääministeri Nick Clegg (jonka isoäiti oli venäläinen, ja joka on ollut töissä Helsingin Postipankissa kesän 1989) kirjoittaa liberalismista kiinnostavasti:

"Uskon jokaisen yksittäisen ihmisen olevan ainutlaatuinen. On kuitenkin traagista että meillä on yhteiskunta, missä liian monet eivät voi toteuttaa tuota ainutlaatuista potentiaaliaan. Minun näkemykseni - liberaali näkemys – on, että hallituksen tehtävä on auttaa heitä toteuttamaan potentiaalinsa. Ei kertomalla ihmisille kuinka heidän tulee elää elämäänsä, vaan tehdä heidän valintansa mahdollisiksi; vapauttaa heidän potentiaalinsa, olivatpa he keitä tahansa. Keino tuon tavoitteen toteuttamiseksi on ottaa valta pois niiltä, jotka sitä itselleen kasaavat. Haastamalla perityt etuudet. Rikkomalla etuoikeudet. Aukomalla pullonkaulat yhteiskunnassamme, jotka tukkivat mahdollisuuksia ja estävät kehitystä. Ja siten antaa jokaiselle mahdollisuus elää elämäänsä niin kuin haluaa"

Toiminnan lähtökohtana pitäisi siis olla mahdollisuuksien tasa-arvo: ihmisten keskinäiset yksilölliset erot ovat merkittävämpiä kuin mitkään ryhmäominaisuudet. Jokainen yksittäinen ihminen on ainutlaatuinen.

Maahanmuuton noustessa keskeiseksi kysymykseksi ”paratiisia” ei pitäisikään rakentaa millään ryhmäperusteella maanpäälle (esim. vähemmistöä enemmistön sisälle) koska paratiisin portilla syntyy yleensä ankaraa tuuppimista ja hampaiden kiristelyä, mutta yhtä tärkeää on, että ihmiset voivat pitää unelmansa tuonpuoleisesta paratiisista. Sinne me jokainen olemme matkalla.

Pitäisikin harkita uuden askeleen ottamista, uuden sanan sanomista, jotta päästäisiiin ikuisesta sotasurmien vatvomisesta nykyaikaan.

Humanismin kaksi tulkintaa

Muistutuksena siitä kuinka erilaisia tulkintoja rauhanasiasta voikin esiintyä, on uusimmassa Länsiväylä-lehdessä julkaistu hyvin näyttävästi uutinen Etelä-Tapiolan lukion oppilaan esseestä jolla hän on voittanut Pikku-Finlandian. Hänen kirjeensä kuolemaantuomitulle Akseli Koskelalle pohjautuu ns. viralliseen näkemykseen Suomen kansan arkaaisesta vihasta hyväntekijöitään kohtaan.

Se on hyvin erilaista humanismia kuin oma tulkintani jonka esitän uudessa kirjassani Ole se muutos jota etsit:

"1900-luvun alussa kauhea hätä ja hirmuinen pelko oli vallannut mannermaalla läntisen ajattelun suuret sielut. Kommunistiset roskajoukot olivat rynnänneet Venäjällä läntisen sivilisaation kimppuun. Ikuisen onnen paratiisi ei enää kangastellutkaan taivaanrannan tuolla puolen, kuten ihmisille oli aina lupailtu, vaan sitä pantiin täyttä päätä täytäntöön Leninin johdolla.

Suomalaiset seurasivat maailmanhistorian suurta draamaa näköalapaikalla. Osa kansasta hairahtui seuraamaan Pietarissa vallan kaapanneita idealisteja. Syttyi verinen sisällissota. Miten muuten olisi voinut käydäkään? Olivathan kontaktit Pietariin, suuren valtakunnan rajantakaiseen pääkaupunkiin, olleet sadan vuoden ajan hyvin tiiviit."

Vanha näyttää tietä

Kuinka satuinkin saamaan perjantaina käsiini lämpimäiskappaleen digikirjastani jossa kirjoitan iltakoululaisen kokemuksistani mm: 

"Jaksaako, vai eikö jaksa? Raskaiden ajatusten painamana Kalervo laskeutui illan jo hämärtäessä koulutuntien päätyttyä pitkin Kalevankatua ohi taiteilijoiden kansoittaman ravintola Kosmoksen kohti Vanhaa ylioppilastaloa jonka parvekkeella ylioppilaat heiluttelivat vastasyntyneitä vaatimuksiaan: “Yliopisto vapaaksi! Valta neuvostoille!“

Toissa päivänä en ollut yhtä lähellä Vanhaa Alexander Stubb'n villitessä siellä kansaa, mutta olisiko ilmassa jotakin samanlaista muutoksen hakua kuin syksyllä -68?

Olen kuullut väitettävän että suomalainen ajattelu pyörii tavallaan väärinpäin: yksilö ei täällä olisikaan A-luokan vähemmistö vaan jotakin muuta.

Ehkä me vielä pidämme kansainvälisyyttä fiinimpänä, reisaavien vaikuttajayksilöiden diplomatiana, vaikka maata vaihtavat ovat nykyisin mitä suuremmassa määrin tavallisia pulliaisia?

"Enemmistöön kuuluvat muodostavat yksilöinä pelkällä olemassaolollaan haasteen vähemmistöön kuuluville" - tämä suomalaisen älymystön sisä- ja ulkopoliittinen paradoksi on jättimäisten haasteiden edessä -  eikä yksin karmeiden "ryssänä Suomessa" kokemusten vuoksi. 

Niitä on minullekin pääkaupunkiseudun raksoilla kertynyt viime vuosina aika lailla.

Historian kulun logiikkaa

(Lönnrotin patsas Valtion iltaoppikoulun edessä)

"Historia on ankara niitä kohtaan jotka eivät ymmärrä historian kulun logiikkaa", sanoi Mihail Gorbatsov valtansa päivillä, ironista kyllä juuri hän.

Tuosta historian kulun logiikasta ei voitane muuta varmaa sanoa kuin että ihminen tahtoo edetä kohti suurempaa sekä aineellista että etenkin henkistä vapauttaan.

Eikös se mene jotenkin näin:

Yksi on laulu
ylitse muiden
ihmisen aattehen, hengen,
ankara laulu 
-Eino Leino

En osaa epäillä Timo Laanisen sopivuutta keskustan puoluesihteeriksi vaikka hämmästyin talvella hänen teesejään Suomenmaan etusivulla. Niistä kun moneen voisi vaihtaa keskustapuolueen tilalle jonkin toisen auktoriteetin, joko entisestä idästä tai meille tutumman Jumalan:

–"Kun mietit jotain tärkeää päätöstä, harkitse eri vaihtoehtojen paremmuutta. Mieti ensin, mikä vaihtoehto palvelee parhaiten koko ihmiskunnan etua. Ilmastonmuutoksen, nälän ja köyhyyden maailmassa tämä kysymys on ohittamaton", kirjoitti Laaninen.

En oiken jaksa uskoa tuollaisilla voitettavan tulevia sieluja. Kyllä ihmisen mittakaavan pitäisi riittää.

Herrojen herkkua kaikille

Toivottavasti maailman raju demokratisoituminen tiedonvälityksen vallankumouksen myötä ei pääse unohtumaan, sillä nyt voi  kuka hyvänsä kehittyä filosofiksi ymmärtämään mitä moninaisempia kehityskulkuja jotka ennen olivat "herrojen herkkua".

Mutta eikö ulkoministeri Stubb'n ilmaisema Suomen syy 

"rakentaa myös mahdollisimman vahvat omat yhteydet eri puolille, jotta ymmärrämme kehitystä ja voimme siihen osaltamme vaikuttaa" 

sisällä melkoisen epäluottamuksen EU:n tahtoon hoitaa tasapuolisesti yhteisiä asioita, ja eikö itseasiassa Arto Merisalo ole pyrkinyt samanhenkisesti vaikuttamaan suoraan omiin ja kavereidensa asioihin?


Itseasiassa olen joskus maailmalla liikkuessani kuullut epäiltävän, että tuollainen perin epädemokraattinen ajattelutapa onkin mitä syvimmiltään suomalainen, elitistinen "brändi". Ymmärrettävästi "kaveria ei jätetä"-hengen määritteleminen kirjallisesti ei ole nykyisin kovin helppoa.

Elämänvoimaa etsimässä

No jopas sattuikin kun etsin tiedonlähdettä miksi Sitran kurssi "Elinvoiman lähteet" (eilen osallistui mm. Tarja Halonen) särähtää terminä suomenkielisen korvaan, niin googlattuani "livskratft källor" osoittautui, että Ruotsissa on järjestetty  uskonnollisia "Gud som källa till livskraft"  lähdeseuroja teineille.

www.sitra.fi

www.sitra.fi

Kun katsoo seminaarin komeaa osallistujaluetteloa, ei jää pienintäkään epäselvyyttä siitä että tiedontarve on todellinen. Melkein kuin haettaisiin vastausta ajattelumme peruskysymykseen: mistä tulen, kuka olen, minne päädyn?

Ennen sanottiin, että ihmisen osa on kysyä vaan ei löytää vastausta, mutta meneillään oleva murros luullakseni todistaa ihmisjärjen ja siihen nojaavien tieteiden pystyvän – lopulta myös suomenkielellä – tarjoamaan vastaukset myös läntisen ajattelun suurten myyttien muutokseen. Kestäväksi osoittautuu tarina vapaasta ihmisestä Jeesus Nasaretilaisesta, mikä onkin meissä itsessämme, ilman että enää tarvitsisi etsiä tuonpuoleista Messiasta, Jumalaa, suojelijaa, pelastajaa, vaikuttajaa tai ministeriä; millä nimellä kukin ilmiötä haluaakin kutsua.

Toki etsintätilaisuuksia voidaan tulevaisuudessakin halukkaille järjestää. Kukin taaplaa tyylillään.

Muutos astuu peremmälle

Tulipa tämän päivän  Alexander Stubb blogista,  ja eilispäivän HS:sta mieleen -eräs kirjailija kertoo joutuneensa suomentamaan alkuperäistekstejä jotta voisi ymmärtää Euroopassa käytävää filosofista keskustelua - vastaavanlainen oma kokemus:

Kerran 1990-luvun lopulla tarttui käteeni eduskunnan kirjaston uutuushyllystä amerikanjuutalaisen Jeffrey C.Isaac’n teos Arendt, Camus and modern rebellion, jonka mielessäni aiheuttamaa vallankumousta olen siitä saakka työstäessäni joutunut myöntämään todeksi vanhan väitteen jonka mukaan uuden ajattelun sisäistyminen omaksi toiminnaksi vie hyvinkin kymmenkunta vuotta.

Nähdäkseni Isaac edustaa sitä meillä varsin vähän tunnettua itsekriittistä juutalaisuutta, joka myöntää että joskus juutalainenkin voi olla fasisti, ns. capo. Fasismilla silloin tarkoitetaan halua tulla luetuksi "valituista valituimpiin". Varsin ongelmallista tuo ajattelu on suomalaisuuden kannalta sikäli että se ei ankaruudessaan hyväksy sen enempää äidinkieltä kuin ihonväriäkään perusteeksi valikoitua "fiksuksi" eroon vähemmän fiksusta "massasta", vaan se pitää yksilön oikeutta omaan kieleensä ja identiteettiinsä yhtä olennaisena ihmisoikeutena kuin uskonnonvapauttakin.

Etsiessään havelilaisen ajattelun juuria Isaac havaitsi nimenomaan Camus`n ja Arendt`n vaatineen juutalaisten joukkotuhon jälkeen kansan käyttämän perinteisen kielen nostamista kaikkein perustavimmaksi uuden eurooppalaisen ajattelun lähtökohdaksi ns. raamatun arvopohjan sijalle.

Siitä huolimatta, että läntinen älymystöajattelu oli valistuksen ajasta ja Ranskan vallankumouksesta lähtien epäillyt ihmisjärkeä korkeampitasoisen ajattelun olemassaoloa, olivat yhteiskuntarakenteet varsin yleisesti nojautuneet tuon absoluutin olemassaoloa perustelevien tekstien varaan, mutta läntisen ajattelun ytimessä koetun holocaustin myötä tuo turvaverkko romahti lopullisesti. 

 Vaikka Israelin kansa olisi lukuisa kuin
merenrannan hiekka,
siitä pelastuu vain rippeet.
28 Äkkiä ja lopullisesti on Herra toteuttava sanansa maan päällä.

 Ankaran itsekritiikin jälkeen alettiin etsiä yhteistyölle uutta pohjaa, ja löydettiin lopulta jotakin, mikä oli ollut olemassa jo ennen kristinuskon ns. pyhien tekstien saapumista: kansan käyttämä paikallinen kieli.