Pistäydyin Otaniemeen kuuntelemaan Paula Lehtomäkeä Keskustan tilaisuuteen, mutta ajatukseni harhautuivat salista kauas taaksepäin niihin seitsemään vuoteen (1966-73) jolloin olin nykyistä ympäristöhallintoa edeltäneen maatalous-/vesihallituksen palveluksessa.
Noistä ajoista on jäänyt mieleen lähinnä jonkinlainen lämmin turvallisuuden tunne, sillä monet viraston kokeneemmat viranhaltijat olivat ymmärtäneet ja avoimesti tukeneet työn ohella iltakoulua käyvää nuorta maalaispoikaa.
Sittemmin matka on vienyt kauas Suomen rajojen ulkopuolelle ja takaisin. Jotakin maahenkisten juurten sitkeydestä kertonee, että en edes 70-luvun hulluina vuosina antanut kunnolla edes pikkusormea vasemmistolaisille houkutuksille, vaikka kysyntää olisi kyllä "pitkänlinjan demarille" ollut.
Tv:ssä pari iltaa sitten muuan historioitsija arveli sosialismia tulevan jatkossakin esiintymään, koska "aina on ihmisiä jotka haluavat puuttua toisten ihmisten elämään". Ehkä tuo piirre liiallisenkin itsenäisyyden tavoitteluni ohella on saanut minut kavahtamaan tilanteita, joissa muut järjestelevät edessäni minun asioitani.
"Sanomme mitä olemme, olemme mitä sanomme", määritteli puolueensa uudistamista aloitellut Tony Blair ideologiakseen samassa sosialismin historiaa käsitelleessä ohjelmassa . Eikös tuo kuullosta melko hyvältä sanavalinnalta myös Suomen keskustavasemmistolle, jos se haluaa että puolueen on näyttävä ja sen oman äänen on kuuluttava, kuten Tero Mäenpää Keskustan blogissa aivan osuvasti kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti