Jos olisin poliitikko kirjoittaisin, että politiikasta ei tule kiinnostavampaa siten että tiedämme poliitikoista ihmisinä entistä enemmän, vaan siten että me poliitikot osaamme entistä paremmin tulkita ihmisten unelmien toteutumisen tiellä olevia esteitä ja luoda uskoa siihen, että asiat ovat muutettavissa.
On sanottu, että tietyissä hommissa ei voi olla saamatta vammaa sielulleen. Viisaasti sanottu, jotta perässä tulevat osaavat varoa, sillä tärkeintä elämässä on, että ei tieten tahtoen hanki vammaa sielulleen. Itsetunto ja häpeäntunto ovat ihmisenä olemisen perustaa, eivätkä jonkinlaisia vaihtorahoja.
Olof Palmen mukaan se minkä haluamme pätevän meillä, pätee myös muualla. Anna Lind jatkoi komeasti Palmen muistosanoissaan että kaikki valta on sanassa, siinä miten sitä käytetään. Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun mukaan symbolinen vallankäyttö on kaikkein totaalisinta, koska se pyrkii käsitteitä määrittelemällä ehkäisemään vähäisimmätkin muutokset.
Eikö olisikin sitä erikoisempaa jos jostakin löytyisi kulttuuri, jossa kieli -poliittisista poliittisin asia- olisi onnistuttu määrittelemään epäpoliittiseksi, ehkä peräti pyhäksi? Eikö siis poliittisen vallankäytön pitäsikin olla nimenomaan konkreettista, ei-symbolista? Sitäpaitsi ei tarvitse käydä Ahvenanmaata kauempana huomaamassa miten paljon ihmiset pelkäävätkään vieraskielistä vallankäyttöä.
Tunnistamaton kollektiivinen häpeä voi ilmetä kansanluonteessa olevina piirteinä, jotka on ikäänkuin hyväksytty suomalaisuuden tuntomerkeiksi. Näitä voisivat olla eristyneisyys, jurous, kommunikoinnin puuttuminen, kateus, ´metsäläisyys`. Suomalaisuuteen kuuluu myös kyvyttömyys sietää lahjakkuutta ja luovuutta. Suomen kielen kautta välittyy myös Suomen kansallishäpeä.-Tommy Hellsten (teologi, yksi maan kovapalkkaisista yrityskonsulteista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti