Miksi ihminen pyrkii valtaan?

Löysin arkistostani yhteiskuntamme korkeilla pöydillä kiertäneen luonnokseni 90-luvun lopulta, josta saattaa löytyä selitys vaikkapa suomalaisten avustajien pääsylle Romano Prodin esikuntaan:

Olin aikaisemmin vilkaissut Tikkurilan kirjaston uutuustuotteiden hyllyssä lojunutta Roger Eatwellin "Fascism, a history" teosta, joten lukaisin sen ja pari muuta kirjaa saman tien.

Fasismia on perinteisesti analysoitu yhtäältä tutkimalla syrjäytyneitä ryhmiä jolloin yhteiskuntaa on katsottu alhaalta päin; toisaalta tutkimuksia on tehty psykologian ja sosiologian otteella keskittyen fasismiin 'patologian' muotona, joka vetosi hävityn sodan turhauttamiin tai niihin, jotka etsivät jonkinlaista uutta henkistä syntymistään.

Uudempi tutkimus ei unohda fasismia laajemmassa yhteydessään kommunismin vastaisena liikkeenä. Olihan Venäjän vallankumous herättänyt toivon kipinän myös Italian vasemmiston parissa; talouslaman jäätämässä maassa alkoikin esiintyä lakkoja ja mellakoita 1920-luvun alussa.

Kommunismin auringon nousua itäisellä taivaalla eivät suinkaan kaikki katsoneet suopeilla silmillä, sillä suuria ajattelijoita on esiintynyt läntisen sivistyksen syntysijoilla läpi historian. Antiikin Rooman suuruutta alettiin jäljitellä. Kansallistunnetta pönkitettiin nostamalla uuden liikkeen tunnuksiksi antiikin symboleja, kuten laillisuuden ja oikeudenmukaisuuden tunnus fascio, joka sananmukaisesti käännettynä tarkoittaa kimppua tai vitsanipun pantaa, mutta jos sen tulkitsee unioniksi eli liitoksi, kuten englanninkielisissä teksteissä, joskus tehdään, fasistien suureellinen 'ideologia' lännen kulttuurin pelastajana tulee paremmin ymmärrettäväksi.

Toisen polven sosialisti, puolueen Avanti-lehden päätoimittaja Benito Mussolini liittyi fasisteihin, ja sopi katolisen kirkon kanssa maallisen ja taivaallisen vallankäytön rajoista, minkä juhlistamiseksi hänelle mm. järjestettiin näytösluonteiset kirkkohäät kymmenen vuotta siviilihäiden jälkeen.

Kumpi vei ja kumpi vikisi, on usein kysytty Mussolinin ja valtiokirkon liitosta. Mitä Vatikaani teki silloin kun fasistit kiduttivat Italian kommunisteja? Mitäpä paavi olisi voinut tehdäkään, koska oli solminut maallisen vallan kanssa em. kirjallisen sopimuksen, jonka nojalla itse asiassa sitoutui sulkemaan silmänsä toisinajattelevien vainoilta.

Silloin pyrittiin eroon hälinästä, kansan naurusta, politikoinnista. Lopulta kilpailevat puolueet lakkautettiin tarpeettomina ja asiainhoito uskottiin asiantuntijoiden haltuun.

"Yhteiseen hyvään" tähdännyttä järjestelmää ei aluksi juurikaan vastustettu, vaan sitä pidettiin tilapäisenä ilmiönä, mutta lopulta se kesti parisenkymmentä vuotta. Sinä aikana Italia muuttui korruptoituneeksi, vulgääriksi maaksi, jossa vallitsi pelko ja älyllinen köyhyys vaikka talouskasvu saavutti huippulukemia, ja junat pantiin kulkemaan ajallaan ja ulkopolitiikan merkitystä korostettiin.

Korporaatioilla oli keskeinen rooli jäsentensä numerointimekanismina. Varsinkin henkisen ja luovan työn aloilla kontrollista tuli kaikenkattavaa, joten käytännössä jokaisen oli pakko kuulua liittoon, jos halusi edetä urallaan. Valtio ennen kaikkea, eikä mitään ilman valtiota, julistettiin uhmakkaasti.

Läntisen sivilisaation historia on ketju, joka koostuu renkaista, jotka ovat syntyneet vapautusliikkeiden taistelujen tuloksista, kirjoitti fasismin vastaisessa taistelussa karaistunut italialainen Antonio Gramsci.

Kukin emansipaatio on hyötynyt aikaisempien kokemuksista. Kamppailu on aina kohdistunut eliittien —jotka poikkeuksetta kutsuvat itseään vähemmistöiksi— harvainvaltaa ja etuoikeuksia vastaan. Eliitit eroavat vähemmistöistä mm. siinä, että ne ovat varmoja oikeutuksestaan ja puhuvat spontaanisti kaikkien puolesta koska "Jumala" on käskenyt heitä hoitamaan hallitustehtäviä sivistyksen eduksi. Tosipaikan tullen jumala kuitenkin yllättävän helposti hylätään, kun taas kaikkein vastahakoisimmin luovutaan maallisista etuoikeuksista; onhan mukava tietää saaneensa huomenlahjana kultareunan elämäänsä. Erityisasemiaan puolustaessaan eliitit pelkäävät että heitä alettaisiin kohdella samalla tavalla kuin he ovat itse aina kohdelleet muita.

Kulttuurihegemonia nojaa aina pienen ryhmän ylivaltaan, jossa toiset luulevat olevansa vapaita vaikka ovat tosiasiassa alisettuja. Vaikutusvaltainen ranskalainen diskurssianalyysi tutkii aivan samoja kulttuurin pohjaväreitä eritellessään läntisten ihmisten historiallista hallintaa kielen avulla.

Vaikka eliittien erityiskohtelu haluttaisiinkin historiallisista syistä hyväksyä, on sillä aina hyvin haitallinen vaikutus muiden ajattelun kehittymiseen. Englantilaisen filosofi Stephen Hawkingin mukaan Galileo Galilei, uuden ajan tieteen ensi airut 1600-luvulla, syyllistyi synneistä yhteen suurimmista: hän nimittäin kirjoitti Vatikaanin arvovaltaa horjuttaneista havainnoistaan kansan ymmärtämällä italian kielellä.

Kolmesataa vuotta Galilein kuoleman jälkeen totalitaristinen ajattelutapa tehdessä paluutaan Mussolinin ylhäältä sanelema pakkovalta oli 1900 -luvun alun italialaisille ennen kokematon kauhistus: fasistit pyrkivät tekemään Firenzen alueella puhutusta italiankielestä kaikille yhteisen hallintokielen. Porvaristo myötäili fasisteja vasemmiston pysyessä tiukasti kansan perinteisten hallintotapojen, mm. paikallisten murteiden tukena.

Vatikaani on jonkin verran harrastanut itsekritiikkiä ja paavi nousikin monien mielestä Itä-Euroopan muutoksen symboliksi. Ihmisarvon puolustaminen on saanut jopa irvokkaita muotoja, esim. abortin vastustamisessa. Sekään ei ole auttanut, vaan sotien jälkeen katolisen kirkon asema valtiokirkkona on Italiassa lakkautettu ja tunnustuksellinen opetus kouluissa lopetettu. Vuoden 1948 perustuslaissa identiteetin tunnustetaan liittyvän ensisijassa alueeseen.

EU:n hallinnon uudistamista tutkiva Martyn Oliver pitää filosofian historian kirjassaan Gramscia yhtenä 1900-luvun huomattavimmista yhteiskuntafilosofeista, sillä hän on yksi niistä, joiden ajatukset ovat varsin pitkälti EU:n myötä toteutuneet.


kts. myös aivan mainio diktaattoripörssi
www.lamantiini.com/dporssi