Kaikki muuttuu, jopa Timo Vihavaisen kerrotaan lakanneen briljeeraamasta latinan sukkeluuksilla - rajuilman alla, kohtako jyrähtää?
Mitä on kulttuuri, joka tuntuu olevan murroksessa? Meille nuorille maalaisille Helsingissä kulttuuri oli yhtä kuin tv-studiossa kiehnäävä Jörn Donner. Arkadianmäellä ylistettiin vuosikymmeniä Claes Anderssonia omana runoilijana. Erkki Tuomioja ei ole hetkeäkään unohtanut, eikä Matti Vanhanen tai Ben Zyskowicz.
Sittemmin olemme lukeneet italialaisten teksteistä kulttuurin olevan jotakin mikä saa tuntemaan mielihyvää, naispuolisiin vieraskieliset puheet uppoavat kuin veitsi voihin, latina saavuttaessaan parin tuhannen vuoden vaelluksen päätepisteenä syrjäisimmätkin maankolkat.
Ukrainalainen koomikko houkutteli naapurin päämiestä pöydän päähän "tulisit tasaselle, en minä pure!"
Yhdelle puolueelle löytyi yliopistolta kissojen ja koirien kanssa keulakuva joka ei anna purra, valituista valituimpia. Sitä se teettää kun kahden kulttuurin maassa toisella on 500 vuoden etumatka, yritetään panna vielä vanhempia tekstejä valmiina toimeen.
