22.7.2005

Yksityisen kokemuksen kautta yleisempään

Ihmismieli on niin kovin valikoiva.

Vuoden 1995 Hämeenlinnan junamatkoiltani muistan parhaiten tapauksen kun yksi hörhelö yritti silmieni edessä pölliä toisen matkalaukun.

Siihen aikaan esillä olleesta valtiosihteeriasiasta muistan pääministerin sihteerin innostuksen soitettuani hakemukseni perään. Meinasi puolileikillään hakea itsekin, olihan hän sentään nähnyt ja kuullut yhtä ja toista, epäilemättä enemmän kuin entinen lähettipoika; tiedä vaikka olisi ratkonut tiedon kohtaloita; ruksannut monenako kappaleena dokumentti painetaan ja kenelle se jaetaan.

IS:sta muistan lukeneeni vähän myöhemmin kaikkien ministereiden sihteerien (16 kpl) pidennetystä viikonloppumatkasta Roomaan. Mikäs siinä, panevathan jotkut lehteen ilmoituksenkin käytyään ikuisessa kaupungissa.

Missähän tosiaan olisinkaan jos olisin tyytynyt hörähtämään puolustuskannalle aina kuullessani epäiltävän Lipposen tai Halosen henkistä suuruutta?

Sinänsä ironista, että minulla, joka olen aina ja kaikessa pyrkinyt soveltamaan iltakoulun opettajaltani saamaani elämänohjetta olla vertailematta itseäni toisiin vaan yrittää kehittää omia juttuja, ja olen siksi ollut mahdollisimman hienotunteinen muiden sekä yksityiselämän että urasuunnittelun suhteen, ei olisikaan vastavuoroisesti oikeutta omaan yksityisyyteni ja omiin unelmiini?

Milan Kunderan mukaan kommunistit pyrkivät rikkomaan ihmisen yksityisyyden rajat; jokaisen piti olla näkyvillä, kenelläkään ei voinut olla salaisuuksia "kommuunilta". Oikeutta yksityisyyteen hän taas pitää läntisen sivistyksen arvokkaimpana ominaisuutena.

Entä jos elettäisiinkin DDR:ssä? Olisin vissiin jo kauan ollut "ladattavana". Jos siellä ajatteli omalla päällään, alettiin psykologisoida: missä ja milloin "valtiosihteerin" sielu oli vammautunut?

Junien aikataulut olisivat löytyneet rekistereistä, mutta sieltä ei olisi löytynyt laukun pöllimistä! Eikä sitä, miksi "valtiosihteeri" yhä pohtii tuon tyypin nähdessään, että ainakin ulkoiselta olemukseltaan hän on selviytynyt kylmässä maailmassa melko hyvin, päinvastoin kuin muuan Tallinnan reissulta tuttu Pekka, joka on jo ajat sitten haissut aseman nurkalla ulosteissaan.

Sen sijaan rekistereistä saattaisi hyvinkin löytyä lehtileike oikean valtioneuvoksen, joka on sivumennen sanoen käynyt koulua kunnan antamissa kengissä ja nähnyt ylävartalo paljaana pakkasessa hikoilevia työmiehiä ojaa kaivamassa- vinkin työtä hakeville: laivoilla on jatkuvasti vapaana siivoojanpaikkoja!

Ei olisi ekakerta jos hyvään virkaan valittu tulkitsisi kaiken johtuvan omasta briljantista ainutlaatuisesta älyolemuksestaan, siis se mikä on minun, on minun; mutta se mikä on muiden, esim. ns. puolisolisä, jota maksetaan koska puoliso ei yleensä saa kohdemaassa sopivaa työtä, vaan tulee mukana koti-isänä/rouvana, siitä nautittaisiin yhdessä.

Taakan kantamisessa toimisin ehkä päinvastoin: jos riskit olisivat realisoituneet, esim. tavoiteltuani taivaita, en niitä viitsisi juuri muistella, vaan jakaisin mahdollisimman laajan porukan kanssa; muiden riskit taas johtuisivat heidän tyhmyydestään.

Mutta mistä noita taakankantajia löytäisin? Syyllisyydentunnehan syntyy vain sellaisen mielessä, jonka omatunto herää, kun sitä kolkuttaa. Entisessä maailmassa riitti kunhan pelotteli jumalien kirouksella. Nyt ei ala hattu kiertää vaikka manaisi "pääkonttorista" käsin.

Kannattaisiko katsoa peiliin? Siinä se on kaikki. Ihminen ihmisten maailmassa.

10.7.2005

Tosieurooppalaisia
Pohjanmaalla on pitkät perinteet aina Kokkolan kirkkoherra Chydeniuksesta nykypäiviin saakka papillisesta ajattelusta yhteiskunnallisen ajattelun korkeimpana asteeena. Mutta se on vanhaa ja juuri se on historian saatossa muuttunut!
Vanha synnytti ääripisteenä asenteen, jolle oli ominaista mm. ehdoton kuuliaisuus esivallalle, nöyryys tulla kutsutuksi valituista valituimpiin, ehkä peräti valtion virkaan.
Alttius meni niin pitkälle että poliittiset himot syrjäyttivät inhimilliset tunteet: vakoiltiin naapureita ja paljastettiin omia vanhempia.
Kehittyneempi ajattelu:

Ei mennä näkymättömän selän taakse, eikä leikitä Jumalaa maan päällä, vaan kannetaan henkilökohtainen vastuu omista valinnoista. Eletään ihmisinä ihmisten maailmassa; kukaanhan ei esim. ole pudonnut taivaasta virkaan, eikä syntynyt neitsyestä ilman sidonnaisuuksia omaisiinsa.
Mutta samaan aikaan kun suomenruotsalaiset nauttivat kyläjuhlissaan iloisesta yhteisöllisyydestään tarpovat kymmenet tuhannet suomenkieliset jälleen kerran Pohjanmaan lakeuksilla herätysjuhliinsa kiittämään näkymätöntä kättä olemassaolostaan.

Ranskalainen historioitsija Braudel onkin osuvasti kirjoittanut että uskonnon mukanaan tuoma nöyryys on ensiksi menettänyt otettaan sieltä minne se ensiksi oli tullutkin: etelän ja mannermaan metropoleissa; viimeksi ote höltyy sieltä minne se viimeksi oli saapunutkin: periferiassa.

Blogitekstisuositus

Bonnierin ristin ritarit

Kahden totalitarismin välienselvittelyn tuloksena on läntinen ajattelu päässyt irti ns. tekstin kahleista - kaikki mitä voidaan sanoa, vo...