26.11.2017

Timo Vihavaisen blogissa 23.11.



Suomen olemassaolon edellytys on valmistautuminen seuraavaan sotaan. Siksi meillä on paljon pappeja politiikassa.

Ja maa saa sellaisia poikia, joita se tarvitsee.

Vauraiden ihmisten Matinkylässä nousin metron kyytiin. En nähnyt merimaisemia tunnelissa.

Ruoholahden asemalla varttunut kansalainen korkkasi viereisellä penkillä Lidl'n kaljatölkin, viereensä rojahti nuorimies avoin kossupullo kädessä, sielujen riehakas yhteys syntyi heti.

Nousin ylös Rautatientorille elämän valtavirrasta pudonneiden mielenterveyspotilaiden viinahöyryihin.

Tutun näköinen Hesarin toimittaja harppoi Sanomatalolle päin takin kaulukset pystyssä, vaikka olisi luullut heidän liikkuvan auton takakontissa.

Jan Vapaavuoren ajaman EU:n Lääkeviraston väki ei suin surminkaan halunnut muuttaa Helsinkiin. Edes Ruotsi ei Helsinkiä tukenut. Saatiin viisi ääntä, joista kolme kulttuuriministeri Sampo Terholta

Milan Kunderan mukaan kommunismissa byrokraatit kumarsivat mustalla valkoiselle paperille painettua tekstiä.

Meillä HS:n toimittajat juttelevat Musta Laatikko- sarjassaan Kansallisteatterin lavalla sellaisista tosiasioista, joista ei joko viitsitä kirjoittaa tai ovat liian kovia aiheita painettavaksi. Siis eräänlainen Esson baari.

Tuntuisikin oudolta lukea päätoimittaja Kaius Niemen lehtikolumnista hänen heränneen toimittajantyöhön silloin kun oli reilun 10-vuoden ikäisenä lapsinäyttelijänä samaisessa Kansallisteatterissa tutustunut erään virolaisen kirjailijan kautta toisinajattelijoiden karuun kohtaloon Neuvosto-Virossa.

Silloin hän omaksui enemmistötyrannian vastustamisen omaksi elämäntehtäväkseen.

Mitä ei voi kirjoittaa, sen hän on voinut tarinoida Mustassa Laatikossa.






Blogitekstisuositus

Bonnierin ristin ritarit

Kahden totalitarismin välienselvittelyn tuloksena on läntinen ajattelu päässyt irti ns. tekstin kahleista - kaikki mitä voidaan sanoa, vo...