Mitä isot edellä, sitä pienet perässä

Oppineistoon kuuluvien olen huomannut kirjoittavan että "ulkomaan matkoilta palattuani olen antanut itselleni kertoa, että kotimaassa on sillä välin tapahtunut, jne".

Kuljeskelin vielä toissa päivänä Milanon keskustassa, ja ehkäpä tuli mieleeni Kemppisen maininta blogissaan Leonardon da Vincin viimeisestä ehtoollisesta, joten kävelin Santa Maria delle Grazielle.

No eihän sinne noin vain piipahdeta. Halukkaille tiedoksi, että sinne pitää varata etukäteen käyntiaika. Eilen jonoa oli pariksi päiväksi.

Varauksen voi tehdä tästä linkistä.

Ihminen isolla I:lla

Tämä kommenttini sivuaa nöyrää joulunviettotapaamme:

Eurooppalaisessa kirjallisuudessa on sotien jälkeen muovattu fasistin muotokuvaa.

Se muodostuu vastuullisesta politiikasta: pitää ehdottomasti tehdä niin kuin viranomaiset sanovat; ylikorostuneesta henkilökohtaisesta vastuusta ettei käärme pääse livahtamaan paratiisiin, "isojen poikien kioskille".

Fasisti on olemukseltaan byrokraatti ja hengeltään työnantaja; päättäjä, jonka määrätietoisuus vetää naisia ja "touho-petteri tarjasia" vallan liepeille.

Samoja piirteitä tuotti kommunismi.

Älymystön eksistentialistinen itsekritiikki johti sitten ihmisluonteen paljastumiseen: pitää ottaa realitettina huomioon,että monissa on taipumusta vahvaa johtajaa kunnioittavaan "yli-ihmisyyteen", siksi pitää aina korostaa ensin henkilökohtaista vastuuta, ettei mennä lampaina muiden mukana.

(Talouselämä-lehti otsikoi viime viikolla saksalaisyhtiön suomalaisesta naisjohtajasta: Ihminen isolla iillä!)

Hiljennyn hetkeksi, jos maltan.

Naamarin takaa näkyviin

Muuankin ulkomaalainen on huomannut ihmiskunnan lapsuuden elävän ja voivan hyvin Suomessa.

Parin päivän kuluttua astuu koteihin naamariin puettu valkopartainen lapsenmielisten hallitsija, joka tulee samalta napapiiriltä kuin Lordi, meidän herramme, joka suosiollaan tosin osoitti hallitsevansa suurta osaa Eurooppaa.

Uskonto on ihmiskunnan lapsuuden filosofia, joka uusiutuu jokaisessa lapsuudessa. -Gramsci

Vietetään siis jatkossakin Joulua tutun ja turvallisen Kristuksemme nimessä.
Jos kansainvälistymme veljeskansamme Ruotsin vanavedessä, kuten on syytä olettaa, niin näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa Suomessa on satojatuhansia maahanmuuttajia, ehkä peräti 10 % väestöstä kuten tänään Ruotsissa, eli puolisen miljoonaa pääosin muita kuin kristinuskoisia.

Näitä asioita pohtimalla katsomme tulevaisuuteen, vai riittääkkö pään pitäminen pensaassa, koska kyllä Helsingin herrat ajattelevat puolestamme?

Hyvvee Joolua

Voe tokkiisa kun on mukavata joolun alla kirjottoo ja lukkee vähä raahankieltä; eehän savonmurre ies sovi vihanpittoon, vuan huastamalla asijat seleviää.

Vuoden aikana on paljon puhuttu Kuopiossakin vaikuttaneesta Snellmanista. Asiantuntija lukee hänestä vain koeteltujen ja moneen kertaan palkittujen tohtoreiden teoksia, ja on niiden orja. Sen sijaan diletantti voi löytää jotakin uutta. Minulle kävi niin, ties monennenko kerran, kun käteeni tarttui erään retkeilymajan kirjahyllystä neuvostopetroskoilaisen Eino Karhun kirja "Suomalaisen kirjallisuuden historia runonlaulajista 1800-luvun lopulle".

Selväkielistä puhetta Snellmanista: nuorena radikaali, mannermaisista uutuuksista kiinnostunut, ajassaan kiinni oleva. Sittemmin Snellmanille pantiin kuolaimet suuhun ja valjastettiin kiskomaan virallisen politiikan kivirekeä: jähmetettiin patsaaksi, jollaisena häntä nykyisin juhlitaan Bentleyn takapenkillä silinterihattu päässään pönöttävän Paavo Lipposen johdolla.

Mielenkiintoista kyllä, Matti Klinge on miltei kehaissut Karhun kirjaa "ideologisesta painolastistaan" huolimatta.

Bentleyn takapenkille en tunge Paavon, enkä hänen oman historian lehtorinsa Päivin, vierelle kinastelemaan tuliko kansakoulu Savon syrjäseuduille paremman väen sitä hyvää hyvyyttään kansalle järjestäessä, kuten Päivi on väitöskirjassaan esittänyt, vai tuliko siksi, että vaatimattominkin kansanluonne janosi hyödyllistä tietoa turvatakseen jälkeläisilleen ihmisarvoisemman elämän.

Mutta sormenheristelijät ovat taas diletanttien kimpussa Iisalmessa: kun edellisen katastrofin, Via Dolorosan (kärsimysnäytelmä, jota esitettiin kymmenisen vuotta paikallisin voimin pääsiäisen alla) miljoonavelat ovat vielä niskassa, yllytetään kansaa Sven Tuuvasta kertovaan "kansanoopperaan".

Paikallista rahoitusta vaaditaan satojatuhansia euroja, noin aluksi. "Oopperaa" suunnitellaan Koljonvirran taistelujen 200-vuotisjuhliin v.2009. Pitäisivät herrat kotkotuksensa tykönään.

Näkyy läpi

Näyttäviä kansainvälisiä konferensseja on sanottu tarvittavan jo yksin siksi, että aina löytyy poliitikkoja, joille on tärkeää päästä esiintymään yhteisessä perhekuvassa.

Bisneshän on mennyt kaukana edellä, vrt. Saksan ja Italian suorat kahdenkeskiset energia-alan jättiläishankkeet Venäjällä.

Sellainen marssijärjestyksen pitää ollakin. Käytännön työssä, “taistelun eturintamassa”, ihmiset tutustuvat toisiinsa purkaen keskinäisiä ennakkoluulojaan ja viestittäen etujärjestöjen ym. kanavien kautta byrokratialle niistä ongelmista, jotka vaativat yleisempää ratkomista viranomais- ja poliitikkotasoilla.

Nyt alkaa siirtyä sivuun kokonainen poliittisen sukupolven ajattelutapa, joka luulee olevansa edistyksen etujoukko.

Mutta Mäntyniemessä jatkaa nuorekas lehdistöpäällikkö, joka antaa sanat suuhun jos niitä hetkenkin hakee, ja on pannut median hokemaan että "ruma on kaunista, ruma on kaunista" ja kaikki alkavat uskoa...

Uusi yhteisöllisyys on tulossa?

Parnasson nettilehdessä on pohdittu yhteisöllisyyden paluuta.

On arveltu, että kaiken hyvän ja pienen nousemiseksi suosioon tarvitaan paluu "ihmisen mittakaavaan”. Sen toteutuminen taas riippuu kunkin henkilökohtaisesta valinnasta: juostako vallan symboleiden perässä, vai arvostaako enemmän kanssaihmisten kunnioitusta.

Juutalaiset tuhonneen holocaustin jälkeen useat rohkeat mannermaiset kirjailijat painottivat ihmisarvon ensisijaisuutta “taivaan mittakaavan” petettyä suojeluksensa. Mm. Havel on puhunut läntisen ajattelun, meidän mielestämme ajatteluista kaikkein kehittyneimmän, radikaalista kehityksestä toisen maailmansodan seurauksena.

Monet näkevät ihmisen mittaisen ajan koittaneen EU:n myötä. Suinkaan vähiten muutos ei näy Italiassa. Siellä toteutettiin 1920-30 luvuilla kovakouraista taloudellisiin mittareihin pohjautunutta politiikkaa: junat pantiin kulkemaan ajallaan. Kaikki tehtiin valtion puolesta, eikä mitään ilman valtiota. Kaikesta päätettiin korporaatioiden kanssa, työmarkkinat olivat kontrollissa.

Jos kirjailija halusi menestyä urallaan, oli pakko kuulua liittoon, muuten ei tullut suosituksia. Omalla päällään ajattelevia kirjailijoita, ja muita rehellisiä sieluja vainottiin, karkotettiin pääkaupungista maakuntiin. Tämän päivän Italiassa vain harvat äärioikeistolaiset poliitikot haluavat rinnastua silloiseen menoon.

Paradoksaalista kyllä, kommunistisissa maissa pantiin pystyyn hyvin samanlainen kurikulttuuri. Mutta molemmathan olivat läntisen kulttuurin äpäröitä! Vastaavuus yksilöiden järjestelmälliseen vainoamiseen löytyy läntisen kirkon inkvisitiosta: jo silloin ihmistä voitiin vaatia perustelemaan oma olemassaolonsa.

Kenties uuden yhteisöllisyyden aika on tulossa. Pitäisi puhua ja kirjoittaa ihmisten kielellä: on rakennettava kalliolle, eikä hiekalle. Eihän EU ole mikään 1800-luvun imperialistinen suurvalta, jossa puhuttaisiin ylhäältä alaspäin vain yhdellä kielellä.

Kriittisiä äänenpainoja esittää myös kirjailija Leena Lander kritisoidessaan Finlandia-palkintoa ylenmääräisestä kaupallisuudesta.

Yks kirkko vain

Senkin uhalla, että riskeeraan hyvämaineisuuteni Helsingin herrojen silmissä, en malta olla kertomatta tämän aamun ahaa-elämyksestäni.

Iisalmen Sanomien nettilehden mielipiteissä viitataan paikkakunnalla sijaitsevaan Kustaa Aadolfin kirkkoon.

Olen aina luullut tuota kirkkoa, jossa mm. vanhin veljeni siunattiin viimeiselle matkalleen, kutsuttavan Iisalmen maaseurakunnan kirkoksi. Siispä tutkimaan. Googlasin esille linkin.

Ilmenee, että v.1627 valmistunut ensimmäinen kirkko paloi vuosisadan lopulla jolloin mm. tuhoutui ruotusotamiesten vaatteita, yksi lippu, ruutia, luoteja, miekkoja, musketteja ja joukko kirkon omaisuutta.

Hätäisesti kyhätyssä uudessa kirkossa eikä sakaristossakaan, ollut minkäänlaisia lämmityslaitteita ja kesäisin huonosti peitetyistä haudoista nousi harvan lattian läpi sietämätön löyhkä.

Ajan myötä kirkon permannon alla olevat haudat peitettiin mullalla, lujilla laudoilla ja tuohilla, jotta löyhkä ei häiritsisi seurakuntalaisia

Sekä ensimmäisen, että toisen kirkon aikana sai haudata maksua vastaan kirkon permannon alle...Rikollisia ei haudattu siunattuun kirkkomaahan, vaan kirkon pohjoispuolella olevaan paikkaan tai hautausmaan aidan ulkopuolelle. Myös kastamatta jäänyt lapsi, lapsivuoteeseen kuollut vaimo, veteen hukkunut tai itsemurhan tehnyt haudattiin hautausmaan ulkopuolelle. Nykyisen Vanhan kirkon läheisyydessä sijaitsee kirjailijoiden Juhani Ahon, Kauppis- Heikin ja Eino Säisän haudat.

Hautapaikan myyminen kirkon lattian alta lopetettiin joskus 1800-luvulle tultaessa. Raha siis kiuluun kilahti ja sielu taivaaseen vilahti syrjäisessä Savossa vielä kolmesataa vuotta Lutherin jälkeen.