Kuka enää uskoo politiikkaan?

Hänen, joka ei aina ihmisen kanssa puhu, edustaja on kutsuttu Ilkka Taipaleen kanssa poistamaan asunnottomuus joka on yhä keskuudessamme, vaikka Lipposen hallitus oli ottanut Ilkka Taipaleen aloitteesta asunnottomuuden hävittämisen kunniatehtäväkseen ja minkä kunniaksi pääministeri Lipponen paljasti Lepakon miehille Arskan patsaan Lapinlahden puistikossa vuonna 2001.

On väitetty, että yksi prosentti netissä surffailevista tuottaa sisältöä eli blogeja, jokunen kommentoi, ja loput yli 90% lukevat. Sama pätenee kirjallisuuteen: yksi kirjoittaa, toinen arvottaa ja loput plärää listoja. Ihminen on siis muuttumaton tiedonjanoinen kyselijä: mistä tulen, kuka olen, minne menen?

Yhden maailmaa on muuttanut yksi kirja, toisen maailmaa toinen. Itse hyväksyn Harakan listalta vain Orwellin.

Kenelle kunnia, sille patsas

Kun oikein kovasti yritän, muistan 1900-luvun loppuvuodet hullunkurisine tyyppeineen.

Mutta kenelle heistä tehdään paikat kansakunnan kaapin päälle 1800-luvun Runebergin, Snellmanin, Aleksis Stenvallin seuraksi?

UKK? Joku baariveikko vissiin. Nimikkopubi Kalevankadulla ja toinen Museokadulla. Paasikivi? Ei tullu patsaastakaan mittään.

Mannerheim? Vaikka väkisin. Bonnierin tiedonjulkistamispalkinto meni Aamulehden "Marskin jäljillä Mongoliassa" tiimille ja "Rennie" Harlin purkittaa eliitin närästykset asettamalla marsalkan paikalleen läntisen historian Champion of Libertyksi.

Entä Paavo Lipponen vai Nalle Wahlroos suurten sukupolvien johtotähtenä? Lipposta veikkaan: poisti politiikan politiikasta. Sitä on sentään moni yrittänyt.

Kullakin patsaalla on tarkoituksensa, muistin seisoessani pääsiäisen aikoihin pala kurkussa Toompeanmäellä muutama "maatuska" ympärilläni ortodoksisen kirkon mykistävässä nöyryyden tunnelmassa. Hakematta tuli mieleeni John Stuart Millin havainto että tuskinpa missään on kaksipäisen kotkan symboloiman maallisen ja taivaallisen vallan liiton taakka painanut ihmisten hartioita niin raskaasti kuin tsaarin Venäjällä.

Sattumaako lienee että tässä kaupungissa, jonka torilla istuu korkean kiven päällä kaksipäinen kotka, on vallankahvassa ainakin kaksi ortodoksiksi kääntynyttä naista, Suvi-Anne Siimes ja Maria Guzenina.

Ydin, voima ja puisto

Kirjailija Pasi Lampelan tulevaisuuden hankkeisiin kuuluu olla yksi neuloista, jotka puhkaisevat suomalaisen yhteiskunnan mytologisen kuplan.

Hän lienee samoilla jäljillä Kemppisen ja Jokisipilän kanssa? Kun sota vihdoin ja viimein on väistymässä kansaa yksilöivänä tekijänä, tilalle on tarjolla kieli.

Mutta jotta hyppy moderniin ei olisi liian raju, voisiko pehmentävänä vaihtoehtona käydä "yhdessä päättämisen perinne", päätöksentekojärjestelmä joka tuntee myös nimen "kolmikanta" tai "tammikuun kihlaus"? Vihreät kriitikot integroidaan siihen, kuten UKK teki kommareille.

Kun Ruotsissa pähkäillään, panee meillä tämä politiikan malli "Sampopankki" toimeksi: mitä vähemmän sopanhämmentäjiä sitä parempi.

Vihreän kullan roolin supistuessa Suomi voisi toimia Euroopan ydinvoiman tuottajana, eräänlaisena ydinvoimalapuistona, ja ruuhkaisen Euroopan sotaharjoitusmaastona.

Uutiset luetaan jo nyt valtakunnallisesta Voima-lehdestä ja iltaisin katsotaan YLE:n Voimala-ohjelmaa. Lipponen sopisi EU:n ydinvoimalapuiston maskotiksi.

Läpinäkyvyyttä!

Markku Jokisipilän jutuissa on itua. Hän haluaa hylätä sotapropagandan suomalaisen identiteetin määrittäjänä.

Itse sanoisin, että sotasukupolvi sai Suomessa pysyvän yliotteen silloin kun UKK:n myötä väistyi empatia suomalaista kansanihmistä kohtaan. Alettiin ihastella sotajermua joka uskalsi haastaa puolustuskyvyttömän vanhuksen.

Suomalaista miestä pidetään yhä tyhjänä kuorena, johon työnnetään intissä maanpuolustushenkeä ja koulussa "sivistyksenkieltä", ja saadaan putkesta ulos suomalainen poliitikko: keminmaan mies jolle Åbo Akademissa junailtiin tohtorintitteli päätelmistään että NL on ikuinen ja sen mukana henkinen sotatila "lebensraum"-rajamaa Suomessa pysyvää.