Nokian kiintotähdeksi valitun Jorma Ollilan johdolla yhtiöstä muodostui suomenkielisten maalaispoikien ylpeyden aihe. Ollilan jälkeen yhtiön keulakuvaksi nousi taloustoimittajien tilapäishäiriöksi leimaama Olli-Pekka Kallasvuo, jonka tilalle toimittajat ryhtyivät odottamaan kestomessiaaksi Niklas Savanderia, talousnobelin saajaksi veikatun optioajattelun rapakon takaa Suomeen tuoneen Nokian hallituksen jäsenen Bengt Holmströmin veroista näkijää.
Nokiaa seuranneiden parissa oli jo pitemmän aikaa ounasteltu milloin ”perheiden pojat” alkavat tosissaan kiinnostua yhtiön meheviksi paisuneista optioista. Lopulta Esko Aho, kulttuurisuvun edustaja Robert Andersson ja presidentin poika Marko pääsivät Nokian ylimpään johtoon melkein kuin odottelemaan, elleivät suorastaan pohjustamaan, yhtiön romahdusta. Marko Ahtisaari on sittemmin hiihdellyt Esko Ahon peräänsä jättämiä edellistalven latuja jonnekin Harvardin yliopistoon. Ennen Suomen kauttaan hänet tiedettiin lähinnä newyorkilaiseksi jazzmuusikoksi.
Ollila oli Casimir Ehrnroothin valinta. Minkäniminen mies johtaakaan nyt Kone Oy:tä, tuota yhtiötä jonka menestyksestä rehelliset sielut eivät voi unohtaa kiittää Kiinan jättitalouden talousboomin räjäyttämän talonrakennuksen tarvitsemaa hissituotantoa?
Linjaus noudattaa yleisempää Suomen politiikan koventunutta suuntausta: omistaja päättää, vikiskööt kokoomuskommentaattorit mitä hyvänsä "loukatuista palkansaajista"
