Vahvan johtajan paluu

Kuvaelma:

Ylen Ison Pajan ala-aulassa Claes Anderssonin opetuslapset Suvi-Anne Siimes, Maarit Feldt-Ranta ja Maria Guzenina suukottelevat toisiaan poskelle.

Vieressä myhäilevät Maria Romantschuk, Eero Huovinen ja Mikael Jungner.

Paavo Lipponen ja Björn Wahlroos astelevat sisälle. Puhemies rutistaa punaposkista kolmikkoa karhumaisesti "Tytöt perhana!", silmät kostuvat.

Nalle vie koko seurueen illalliselle, Sauli Niinistö ja Mari Kiviniemi poimitaan matkan varrelta mustan auton takapenkille. Illan kuluessa puhutaan vahvan johtajan tarpeesta -ulkopolitiikka ennen sisäpolitiikkaa- muistellaan Nallen 50v. synttäreitä Vanhalla ylioppilastalolla...

Lähdeaineistona Björn Wahlroosin säätiön palkitsema Katja Boxbergin kirja Paavo Lipposesta, Claes Anderssonin jäähyväiset politiikalle "jollakin kummallisella tavalla minä pidän Sauli Niinistöstä" ja Suvi-Anne Siimeksen "Kilvoittelu".

Siinä on kaikki

Kommunistisessa Albaniassa kirjailija Ismail Kadare alkoi käydä hautajaisissa: vain siellä saattoi kuulla väärentämätöntä puhetta; muualla ilma oli täynnä valhetta, tilastoja kansantalouden ja koulutusjärjestelmän saavutuksista; ihmisiä pidettiin numeroina.

Tuli mieleeni kuunnellessani muistosanoja tädistäni Iisalmen kirkossa ja Lapinlahden seurakuntatalolla toissa lauantaina. Siellä oli todellisuuden tuntua, ei tarvinnut uhota, mitä nyt vähän vilkuiltiin toisten merkkivaatteita.

Tietoäffä

Journalistit ilman mielipiteitä ovat samanlaisia kuin savolaiset upseerit, joille oli luontainen taipumus esimiestensä palvomiseen epäjumaloimiseen saakka, kuten itämaakuntien kartoittamiseen 1700-luvun lopulla osallistunut Albrecht Ehrenström kuvaa tapaamiaan aseveljiä Matti Klingen uutuuskirjassa Iisalmen ruhtinaskunta.

Kun sitten Suomelle piti vuoden 1809 jälkeen keksiä oma identiteetti, se löytyi juuri tästä [kraftmanilaisesta] ajatusmaailmasta, jossa pietistinen köyhyyden ja yksinkertaisuuden kultti liittyi ahkeruuteen, suonraivaamiseen ja rukoilemiseen sekä poliittiseen lojaalisuuteen, päättelee puolestaan Klinge.

Eikös tuo päde tänäkin päivänä? Varsinkin suhtautumisessa tasavallan presidenttiin instituutiona? Hyväksytään, että parsitaan sukkia ja näytetään halpahallin kassi kädessä tavallisista tavallisimmalta, mutta samalla tehdään nöyrästi kaikki mitä globalisaation nimissä teollisuuden vienninedistämiseksi pyydetään?

Ken historiastaan kiinnostuu, lukee Matti Klingen massiivista uutuusteosta. Kirja palkitsee vaivannäön, joskin vaatii oravan ketteryyttä seurata professorin kiipeilyä säätyläistön sukupuiden oksilla meheviä käpyjä etsimässä ja hypähtelyä yhdestä puusta toisen oksistoon palatakseen pian pureskelemaan kesken jäänyttä herkkupalaa.

En osaa verrata Iisalmen ruhtinaskuntaa Erkki Tuomiojan Tietofinlandialla palkittuun kirjaan, jota en ole lukenut. Klinge on joka tapauksessa kirjoittanut todellisen tietoäffän pannessaan samoihin kansiin miltei koko Suomen 1800-luvun kulttuurihistorian.

Iisalmi joutuu ympäri maata ja välillä pitkin Eurooppaakin viilettävän matkan varrella ajoittain sivupysäkin rooliin. Porin seudullakin pistäydytään kuivattamassa Lattomeren soita ja setvitään säätyläissukujen vaiheita modernin prosessissa kun kyseessä siis oli ambivalenttinen utopia - uuteen, usein kaukaiseen paikkaan kohdistuvat kaksijakoiset tunteet, ”Arkadian” ja ”Barbarian” mielikuvien dynaaminen yhtäaikaisuuus.

Poikkeuksellisen mielenkiintoista tekstiä! Ihan vilpittömästi.

Verkostot vs. yhteys

Eikö se mene jotenkin niin, että verkostoja kannattaa synnyttää vertaisten kesken?

Yhteiskunta voidaan siis nähdä ikäänkuin kolmikerroksisena talona. Ekakerroksessa asustavat ne, jotka tekevät suorittavaa operatiivisen tason työtä; toisen kerroksen muodostavat ne, jotka huolehtivat taktisella tasolla kaikkien yhteisöön kuuluvien turvallisuudesta; ylimmässä kerroksessa majailevat strategisen tason ajattelijat.

Alakerran väelle on ominaista tuuliviirimäinen ailahtelevaisuus ja perustarpeitten tyydyttämisen ensisijaisuus. Ylimmässä kerroksessa kannetaan filosofista kokonaisvastuuta siitä, että ei jouduta takaisin pimeyteen "missä kuljimme kerran".

Ylhäällä ei olla tuuliviirejä, vaan pidetään yhteyttä sinnekin, mistä ei ihmisen kanssa puhuta, kuten on viime viikonloppuna kuultu Siltasaaren talossa, jonka torniin kerran punalippu nostettiin.

Vai onko sittenkin niin, että juuri tuollainen "vertaisajattelu" on Euroopassa korvautunut modernimmalla "jokainen voi kehittyä filosofiksi"-ajattelulla?

Välissä laaja meri

Jotta meiltä ei pääse unohtumaan "missä kuljimme kerran", on tv viime päivinä jakanut annospaloina historiaa: yhtenä iltana punakapinaa, toisena talvisotaa, kolmantena natsijuttuja, neljäntenä Auschwitzia.

Pitäisikö noitä juttuja vielä jaksaa lukea? Tai Erkki Tuomiojan kirjaa "omasta mummostaan"?

Joskus on ikävä Ruotsiin. Se on jotenkin enemmän kiinni mannermaassa. Hannah Arendt´n syntymästä on kulunut 100-vuotta. Tänä viikonloppuna pidetään Tukholmassa seminaari, jossa pohditaan hänen vaikutustaan eurooppalaisen ajattelun kehittymiseen.

Ajallisia sattumia?

• Sdp:n kansanedustajaehdokkaana oleva Osku Pajamäki rusikoi Hesarissa entistä rehtori Kari Raiviota yliopistonsa maineen vaarantamisesta.

• Raivio sai muutaman päivän kuluttua suuren kansallisen tunnustuksen merkittävästä yliopistollisesta tutkimustyöstään.

• Sdp.n pj. Eero Heinäluoma on eilen tavannut filosofi Pekka Himasen. He puhuivat siitä, miten Suomi pärjää globalisaation aikakaudella, mitkä ovat maailmankuulujen vaikuttajien kuten Giddensin tai Porterin reseptit ja ennen muuta siitä, miten "suomalaiset yliopistot eivät vain pysy kehityksessä mukana vaan nousevat kehityksen eturiviin. Hienoa, että yliopistomme tuottavat tällaisia lahjakkuuksia kuin tohtori Himanen!", kirjoittaa Heinäluoma nettipäiväkirjassaan.
  

• Todettakoon, että Pekka Himasen johtama työryhmä laatii parhaillaan Suomen teollisuuden rahoittamana Euroopalle pelastusohjelmaa. Ei siinä ainakaan päätä pelota!

Joka postiin tarttuu, se faksiin hukkuu

Anneli Jäätteenmäelle -ja jälkeensä tuleville- opetettiin varsin karmealla tavalla mitä seuraa jos vilauttelee "sopimatonta" tietoa, etenkin kun se oli tullut paperille painettuna "alhaaltapäin".

Miksi kukaan ei ole kysynyt Mäntyniemen tiedotuspäällikön roolia faksin käytön yllyttäjänä? Ja miksi Tarja Halosta, ehkä myös Paavo Lipposta, käytettiin pelinappulana?

Ehkä kaiken takana olikin näkymätön käsi, tuo hirmuinen absoluutti "järjenantaja", 2000-luvulla!

Jäätteenmäki varmaan muistaa sanansa Suomenmaa-lehdessä vaalikampanjan aikana: kyllä hän joka antaa viran, antaa myös järjen.