Journalistit ilman mielipiteitä ovat samanlaisia kuin savolaiset upseerit, joille oli luontainen taipumus esimiestensä palvomiseen epäjumaloimiseen saakka, kuten itämaakuntien kartoittamiseen 1700-luvun lopulla osallistunut Albrecht Ehrenström kuvaa tapaamiaan aseveljiä Matti Klingen uutuuskirjassa Iisalmen ruhtinaskunta.
Kun sitten Suomelle piti vuoden 1809 jälkeen keksiä oma identiteetti, se löytyi juuri tästä [kraftmanilaisesta] ajatusmaailmasta, jossa pietistinen köyhyyden ja yksinkertaisuuden kultti liittyi ahkeruuteen, suonraivaamiseen ja rukoilemiseen sekä poliittiseen lojaalisuuteen, päättelee puolestaan Klinge.
Eikös tuo päde tänäkin päivänä? Varsinkin suhtautumisessa tasavallan presidenttiin instituutiona? Hyväksytään, että parsitaan sukkia ja näytetään halpahallin kassi kädessä tavallisista tavallisimmalta, mutta samalla tehdään nöyrästi kaikki mitä globalisaation nimissä teollisuuden vienninedistämiseksi pyydetään?
Ken historiastaan kiinnostuu, lukee Matti Klingen massiivista uutuusteosta. Kirja palkitsee vaivannäön, joskin vaatii oravan ketteryyttä seurata professorin kiipeilyä säätyläistön sukupuiden oksilla meheviä käpyjä etsimässä ja hypähtelyä yhdestä puusta toisen oksistoon palatakseen pian pureskelemaan kesken jäänyttä herkkupalaa.
En osaa verrata Iisalmen ruhtinaskuntaa Erkki Tuomiojan Tietofinlandialla palkittuun kirjaan, jota en ole lukenut. Klinge on joka tapauksessa kirjoittanut todellisen tietoäffän pannessaan samoihin kansiin miltei koko Suomen 1800-luvun kulttuurihistorian.
Iisalmi joutuu ympäri maata ja välillä pitkin Eurooppaakin viilettävän matkan varrella ajoittain sivupysäkin rooliin. Porin seudullakin pistäydytään kuivattamassa Lattomeren soita ja setvitään säätyläissukujen vaiheita modernin prosessissa kun kyseessä siis oli ambivalenttinen utopia - uuteen, usein kaukaiseen paikkaan kohdistuvat kaksijakoiset tunteet, ”Arkadian” ja ”Barbarian” mielikuvien dynaaminen yhtäaikaisuuus.
Poikkeuksellisen mielenkiintoista tekstiä! Ihan vilpittömästi.
Kun sitten Suomelle piti vuoden 1809 jälkeen keksiä oma identiteetti, se löytyi juuri tästä [kraftmanilaisesta] ajatusmaailmasta, jossa pietistinen köyhyyden ja yksinkertaisuuden kultti liittyi ahkeruuteen, suonraivaamiseen ja rukoilemiseen sekä poliittiseen lojaalisuuteen, päättelee puolestaan Klinge.
Eikös tuo päde tänäkin päivänä? Varsinkin suhtautumisessa tasavallan presidenttiin instituutiona? Hyväksytään, että parsitaan sukkia ja näytetään halpahallin kassi kädessä tavallisista tavallisimmalta, mutta samalla tehdään nöyrästi kaikki mitä globalisaation nimissä teollisuuden vienninedistämiseksi pyydetään?
Ken historiastaan kiinnostuu, lukee Matti Klingen massiivista uutuusteosta. Kirja palkitsee vaivannäön, joskin vaatii oravan ketteryyttä seurata professorin kiipeilyä säätyläistön sukupuiden oksilla meheviä käpyjä etsimässä ja hypähtelyä yhdestä puusta toisen oksistoon palatakseen pian pureskelemaan kesken jäänyttä herkkupalaa.
En osaa verrata Iisalmen ruhtinaskuntaa Erkki Tuomiojan Tietofinlandialla palkittuun kirjaan, jota en ole lukenut. Klinge on joka tapauksessa kirjoittanut todellisen tietoäffän pannessaan samoihin kansiin miltei koko Suomen 1800-luvun kulttuurihistorian.
Iisalmi joutuu ympäri maata ja välillä pitkin Eurooppaakin viilettävän matkan varrella ajoittain sivupysäkin rooliin. Porin seudullakin pistäydytään kuivattamassa Lattomeren soita ja setvitään säätyläissukujen vaiheita modernin prosessissa kun kyseessä siis oli ambivalenttinen utopia - uuteen, usein kaukaiseen paikkaan kohdistuvat kaksijakoiset tunteet, ”Arkadian” ja ”Barbarian” mielikuvien dynaaminen yhtäaikaisuuus.
Poikkeuksellisen mielenkiintoista tekstiä! Ihan vilpittömästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti