10.11.2010

Uusi ihminen syntyy


Ennen uuden ajattelun syntymistä oli Euroopassa käyty syvällä pimeyden ytimessä. Korkeasti oppineet filosofit olivat teorioillaan rakentaneet sekä fasismia että kommunismia. Ihmisjärki alkoi suunnitella sitä, mikä aiemmin oli varattu Jumalille. Eliittien johdolla helvettiin, kiteyttää Vaclav Havel 1900-luvun suuren opetuksen ihmiskunnalle. Ehdottoman varmuuden mukana kuolivat myös filosofiat yhteiskuntien kehitystä selittävinä ja ohjaavina oppirakennelmina. Filosofian kuolemaa oli pohjustanut jo Kierkegaard, joka kirjoitti 1800-luvun puolivälissä, että ”helpoin tapa vaieta ei olekaan suunsa kiinnipitäminen vaan puhuminen”. Muutama vuosikymmen myöhemmin sanoi saman asian Nietzsche näin: ”On helpompi kirjoittaa laveasti ja epäselvästi kuin lyhyesti ja ytimekkäästi”. Samaa tarkoitti myös Wittgenstein kirjoittaessaan 1930-luvulla, että ”kaikki mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selkeästi. Siitä, mistä ei voida puhua, pitää vaieta”. Toisin sanoen jumalasta, eli siitä mistä ei voida puhua koska tyhjästä on paha nyhjästä, puhuvat monipolvisesti ja suureen ääneen ne, jotka eivät uskalla puhua ihmisestä.

Filosofia pitää repäistä pilvistä alas ja kipinät on heitettävä kansan pariin, kuului sotien jälkeen uusi vaatimus. Filosofia ei ole enää oppineille varattua korkeamman tason ajattelua. Filosofia eroaa tieteistä siinä, että sen väittämiä ei voida testata kokeellisesti ja uskonnoista siinä, että sen tavoitteet ovat puhtaasti älyllisiä eivätkä salli minkäänlaiselle ilmestykselle vähäisintäkään osaa. Filosofia on tiedon etsimistä, ei sen omistamista.

Kansalliskiihkoilun raunioista ryhdyttiin rakentamaan täysin uudenlaista kansojen välistä yhteistyötä. Yksi ja ainoa totuus oli pirstoutunut tuhansiksi yksityisiksi totuuksiksi. Idealismin ja realismin tilalle haettiin kiihkeästi kolmatta tietä. Kristinuskon ydinkohtiin nojannut idealismi oli johtanut katastrofiin sekä kommunistisessa että yltiönationalistisessa versiossaan. Idealistit olivat nähneet ihmisen objektina, tuotteena, jolle koulutuksen avulla voitaisiin muokata uusi identiteetti. Luultiin, että yksilölliset särmät hiomalla ihminen voidaan sopeuttaa ympäristöönsä. Akvaarion kaloista saatiinkin aikaan kunnon kalasoppa, mutta miten kalasopasta saadaan taas akvaario, ihmettelevät nyt venäläiset.

Lännen kapitalistinen realismi ei tarjonnut sekään idealismia järkevämpää tietä ratkoa kansojen välisiä kiistoja, jotka ovat aina hallinneet Euroopan historiaa. Ranskalainen Jean-Paul Sartre löysi kolmannen tien saksalaisen filosofi Husserlin fenomenologisesta ajattelusta: tieteellistä analyysiä ei voida käyttää ihmisen olemisen kaikkien piirteiden erittelyyn, joten syvällisintä tietämistä ei olekaan ratkaisun etsiminen ihmisen ristiriitaan ympäristönsä kanssa, vaan syvällisintä tietämistä on itsensä esiintuominen, 'asettuminen valoon'. Nykypäivän suomalainen voisi presidentti Lennart Meriä mukaillen ilmaista saman asian näin: ihminen syntyy maahan, jonka nimi on kulttuuri; kulttuuri ei ole formula-Mika maailmalla eikä Linda lehden aukeamassa, vaan se on koko menneisyys, joka elää meissä nykyisyytenä.

Herran kukkarossa

Monen muunkin kuin suuren venäläisen kirjailijan Fedor Dostojevskin mielestä ihmiskunnan historiasta voidaan löytää sanottavaksi miltei mitä hyvänsä paitsi että sen voitaisiin sanoa olleen järkevää. Historian oikkujen tiliin menee sekin, että Suomen tunnetuimmat filosofit ovat luoneet maineensa loogisanalyytikkoina, vaikka heillä olisi saattanut olla vielä paljon suurempi tulevaisuus edessään mikäli olisivat malttaneet keskittyä eksistentialismiin; aatteeseen, joka sittemmin on kehittynyt läntisen ajattelun johtavaksi suunnaksi, 'euroajatteluksi'.

Suomalaiset ajattelijat kehittelivät kylmänsodan vuosina matemaattisia päättelyitään jopa maailmanmainetta saavuttaen, mutta sulkivatko he samalla silmänsä ja korvansa mannermaalla käydyltä filosofiselta keskustelulta? Eivät varmaankaan sulkeneet täysin, koska he näkivät televisiosta siinä missä me opiskelijat ja koulupojatkin kuinka rohkeat italialaiset ja ranskalaiset kirjailijat tekivät hartiavoimin töitä uudenlaisen ajattelun puolesta.

Maamme kuuluisimman filosofin Georg Henrik von Wrightin esseet antiikin Ateenan ajattelijoista ja Dostojevskin teoksista artikkelikokoelmassa Ajatus ja julistus vuodelta 1949 osoittavat hänen olleen nuorena tiedemiehenä ajan hermolla siinä missä ranskalaiset ajattelijatkin. Mutta ainakaan Suomen kouluissa tunnettujen ruotsalaisten tutkijoiden Gerholmin ja Magnussonin mielestä loogisen analytiikan nimellä kulkevalla filosofian oppisuunnalla ei ole ollut mitään vaikutusta 1900-luvun yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Sen sijaan eksistentialismin merkitys on heidän mielestä ollut hyvin suur, sillä siitä on eri versioineen kehittynyt länsieurooppalaisen älymystön, kirjailijoiden ja taiteilijoiden vallitseva ajattelutapa.

Jos filosofit olisivat valinneet eksistentialismin —ihmisen luonnetta ja olemista erittelevän filosofian haaran— Suomi olisi tänään älymystön osalta aivan toisenlainen maa. Niin paljon on noiden valtiollisten ”vilosohvien” sanoja viime vuosikymmeninä kuunneltu. Mutta olisiko vapauden, valinnan ja vastuun filosofialle ollut elintilaa sotien jälkeisessä ahdistavassa ilmapiirissä?

Voisiko vielä tänään löytyä jostakin neitseellinen territorio, jossa kieltä ei ymmärrettäisi joksikin johon synnytään, vaan kieltä yhä pidettäisiin pyhänä, kenties peräti jumalan kielenä? Eikö sellaisessa territoriossa kuljettaisi tuulipuvuissa itsesäälin syövereissä piehtaroiden, kuitenkin salaa ihaillen niitä onnekkaita, jotka näyttävät nauttivan elämisestä tässä päivässä kaikessa sen tarjoamassa moninaisuudessaan ja kauneudessaan? Eivätkö onnekkaammat ole noille ahdistuneille kertoneet että he ovat vain vähän edellä kulkien oivaltaneet jotakin olennaista ihmisluonteen sisimmästä toiminnasta? Ehkä he päinvastoin haluavatkin salata kuinka hekin joskus nousivat vaatimaan oikeuksiaan ja kuinka itseasiassa kerta kerran jälkeen nousevat esittämään protestinsa ne, jotka kokevat vapauttansa rajoitettavan? Eivätkö juuri he, nuo onnekkaammat, puhukin turvallisuudesta ja uskottavasta politiikasta?

Ranskalaisen sosiologi Pierre Bourdieun mukaan symbolinen vallankäyttö on kaikkein totaalisinta, koska se pyrkii käsitteitä määrittelemällä ehkäisemään vähäisimmätkin muutokset. Muutos vaatii rohkeutta, koska siinä joutuu panemaan nahkansa peliin. Mutta onko muuta tietä kuin kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä esille? Pitäisikö kiistää muiden oikeus asettaa elämälleni ehtoja, pitäisikö uskaltaa olla niin vahvoja että "luoksemme tullaan"? Heikko itsetunto on pelon toinen nimi.

Kirjalla on läntisessä ajattelussa ollut suuri merkitys tiedon välivarastona ihmisen ja maailman välillä. Kirjoitettuun sanaan ovat myös "ajattelijat" perustaneet valtansa. Eikö se olekin nimenomaan läntisen ihmisen suurin ihanne: ajatella toisten puolesta? Ihmisluonteen sisäänrakennettu heikkous piileekin siinä, että ihminen pyrkii ajattelemaan toisten puolesta, jotta häntä arvostettaisiin ajattelijana.

Kunnes internet muuttaa kaiken. Pysyvää on vain ihmisluonteen jatkuva kaipuu kohti uutta tietoa vaeltelemaan pitkin ennen kulkemattomia polkuja. Mielikuvituksen polttoaine joka ennen saatiin kirjoista, haetaan tulevaisuudessa suoraan internetin kautta tietoverkoista tai luetaan kännykän näytöltä, ja ne ovat jokaisen ulottuvilla. Ihmisen mittakaavaan sopii myös tulevaisuudessa lueskella romaaneja sohvalla mahallaan maaten, tai keinutuolissa selällään avoin runokirja silmillään. Valinta on yksin lukijan.

Yhä kukkarossa

Kehitys on toisen maailmansodan jälkeen ollut hyvin ripeätä. Silti 1900-luku on kokonaisuutena ollut sekä Suomessa että laajemmin Länsi-Euroopassa konservatiivisen politiikan riemujuhlaa. Radikaalien voimien kahtiajako sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin sata vuotta sitten on siihen osaltaan ollut syypää. Siis kävi niin kuin Juhani Aho oli ennakoinut — kannel ja seppele katoo vaakunasta ja sijaan tulee sotatorvi ja miekka.

Ahtaan ajattelun aikakautta kuvaten viiden miljoonan Möttösen, Väyrysen ja Rönkön maassa korkeimman ajattelun tunnukset eivät vieläkään ole suomenkielisiä: yliopistojen tutkimusinstituuteille ovat nimensä antaneet Helsingissä muiden muassa Aleksanteri, Kristiina, Castren, Hartman ja Renvall; Jyväskylässä Chydenius ja Aino Ackte, Oulussa Lönnrot ja Kuopiossa Snellman. 1900- luvun suomenkielinen korkein opetus on hujahtanut ohi jälkeä jättämättä. No, onhan Tampereella toki UKK- instituutti ruumiinkulttuuria edistämässä sekä Turussa Mauno Koivisto-instituutti ja Kuopiossa eläinrehun keksineen A I Virtasen nimeä kantava instituutti.

Puheet EU:n kovista ytimistä ja olemisen tärkeydestä niissä pöydissä joissa päätöksiä tehdään, heijastelevat menneisyyden arvoja. Eliitit haluavat siten valvoa saavuttamiaan etuja vaikka 'kuolleen ruumiinsa yli'. Uusi poliittinen retoriikka korostaa asiakysymyksiä vaikka integraation tavoitteet näyttävät hahmottuvan epäselvästi, koska nyt ei pystytetä uusia järjestelmiä, vaan päinvastoin romutetaan vanhoja. EU:n myötä purkautuu kirkon ja maallisen vallan vakiinnuttamiseksi vuosisatojen kuluessa syntyneitä rakenteita ja asenteita. Ihmisten yhteiselämän uusi järjestys on kansalaisten Eurooppa – ei eliittien Eurooppa.

Mutta ilmeisesti vastuu kaukaista globaalia kohtaan vapauttaa vastuusta paikallista ihmistä kohtaan, ja siksi niin monet mielellään ilmoittautuvat sitä vapaaehtoisesti kantamaan. Parempi olisi tuoda politiikka lähelle ihmistä, sillä järkevä politiikka ei perustu niinkään oikeuksille, vaan velvollisuuksille; meidän keskinäisille velvollisuuksille toisiamme kohtaan. Sitä tarkoittaa myös EU:n läheisyysperiaate: ei sokeaa keskittämistä, vaan päätökset on tehtävä niin lähellä kansalaisia kuin se suinkin on mahdollista.

Jos Johan Vilhelm Snellman eläisi tässä ajassa, ohjaisiko hän kansakunnan virallisen kaksikielisyyden sijasta vaikkapa Sveitsin tielle, - tielle, jonka hän itse aikanaan ehdottomasti torjui?:
Tähän saakka pieninkin kansa on pannut omaisuutensa ja verensä alttiiksi valtion itsenäisyyttä suojellakseen. Ja herra Bluntschli luulee, että tämä kaikki lakkaa, että kaikki maan kansat kerääntyvät kuin lampaat yhteen ainoaan valtiolliseen laumaan. Tällä tulevaisuudella lienee tarpeetonta pelotella, vaikkapa ikuinen seisahdus silloin ihmiskunnan osaksi välttämättömästi tulisikin"

Tänään Snellmanin voisi helposti kuvitella hahmottelemassa kituvalle pohjoismaiselle yhteistyölle aivan uusia ulottuvuuksia: itäisessä 'kanttoonissa' asuisivat onnellisena suomenkieliset ja suomenruotsalaiset joukossaan yhä useampia eri uskontoja ja kulttuureja edustavia maahanmuuttajia; keskeisessä Ruotsin 'kanttoonissa' eläisivät ruotsinkieliset ja lännempänä norjalaiset ja tanskalaiset omissa 'kanttooneissaan'. Mahdollista olisi myös että Svenskfinlandista kehittyisi oma 'kanttooni', Prinsessa Victorian maa. Aitoon sveitsiläiseen tapaan kaikki kilvan kehuisivat kieli- ym. pakoista vapaata suvaitsevaista yhteistyötään. Jokainen voisi seurata televisio-ohjelmia omalla äidinkielellään, olipa sitten kysymys ruotsinkielisistä Savossa tai suomenkielisistä Jöötteporissa. Ajan mittaan kansalaiset tuskin edes välittäisivät tietää kuka milloinkin on missäkin presidenttinä.

Itse asiassa eräät aikaansa edellä olleet eurooppalaiset, mm. August Strindberg jo 1860-luvulla, ja Albert Camus toisen maailmansodan jälkeen, olivat esittäneet Sveitsiä Euroopan integraation henkiseksi malliksi: mitä kevyemmät ideologiset hallintorakenteet ihmisillä on yläpuolellaan, sitä tyytyväisempiä he ovat elämäänsä. EU:n byrokratia kutsuu ilmiötä läheisyysperiaatteeksi. Paradoksaalista kyllä, Sveitsi ei ole vieläkään EU:n jäsen.

Pyörää ei kannata ryhtyä keksimään uudestaan. Enää ei ole länttä eikä itää ideologisina käsitteinä. Länsi- Euroopan kehitys osoittaa, että tie tulevaisuuteen löytyy ihmisten omien korvien välistä. Kenties EU:n myötä läntinen ajattelu palaa alkulähteilleen pakanalliseen Ateenaan ja alkukristillisyyteen parin tuhannen vuoden taakse? Idea silloisista itsehallinnollisista yhteisöistä on herännyt uudelleen henkiin ja kansojen alistaminen uskonnon varjolla on päättymässä lopullisesti, ainakin Euroopassa.

Periksi ei anneta

Kristinuskoa ei enää käytetä kilpenä maallisten valtapyrkimysten peittämiseksi. Toisen maailmansodan joukkotuhoihin päättyivät myös läntiselle kulttuurille ominaiset valloitussodat. Sodista on tullut paikallisia konflikteja Itä-Euroopassa kansalaisten yrittäessä usein katkeralla tavalla selvitellä kommunistien sotkemia olosuhteita. Vie oman aikansa ennen kuin kulttuurien paikallisuuden periaatetta taas kaikkialla kunnioitetaan.

Tulevaisuuden sukupolvet saattavat hyvinkin kutsua 1900-lukua pelon aikakaudeksi. Vuosisadan alussa kommunismin haamu levisi idästä länteen. Mutta kommunistien kunnianhimoinen aie toteuttaa ihanneyhteiskunta kaatui yhteen suureen virheeseen, nimittäin yritykseen tuhota Jumala. Lopputuloksena paljastui ihmisluonne: mikäli jumalan olemassaolosta ylipäätään voidaan jotakin sanoa, niin hän on pikemmin ihmisen sisä- kuin ulkopuolella. Jumala on ihmisen halu päästä omassa elämässään eteenpäin, valituista valittuimpien himoittuun joukkoon. Sellaista jumalaa on syytä kunnioittaa.

Brasilialaisen nykykirjailija Paolo Coelhon siteeraama munkki Thomas Merton sanoi kerran:
"Hengellinen elämä voidaan tiivistää sanaan rakkaus. Ihminen ei rakasta tehdäkseen jotakin hyvää tai suojellakseen toista. Jos toimimme niin, olemme alkaneet kohdella lähimmäistämme yksinkertaisena esineenä, ja pitää itseämme viisaina ja anteliaina. Tällä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Rakkaus merkitsee yhteisyyttä toisen kanssa ja Jumalan kipinän löytämistä yhdessä".

Vuosisadan kuluessa pelko ikään kuin vaihtoi puolta: alkupuolella eliitit olivat niskanpäällä, mutta loppua kohden ne joutuivat asteittain luopumaan asemistaan. 2000-luvulle siirryttiin uuden aikakauden merkeissä. Siellä, missä ajattelu on kaikkein kehittyneintä, siis Länsi-Euroopassa, ihmiset olivat vähitellen kypsyneet ilmaisemaan itseään eivätkä enää tarvinneet eliittejä yläpuolelleen kertomaan mitä heidän pitäisi ajatella tai tehdä. Filosofian harrastajien kielellä sanottuna representaation aikakausi päättyi ja alkoi ekspression kausi. Henget havahtuvat ja on ilo elää, sanoisi runoilija.

Toivottavasti piankin koittaa aika jolloin ihmetellään miten vähän onkaan kulunut päiviä niistä ajoista jolloin taivaallisen kivikuorman jylinä vihdoin vaimeni Suomen yltä ja kuinka Venäjän kansa samoihin aikoihin vapautti itsensä totalitarismin ikeestä. Silloin nähdään miten suomalainen älymystö alkoi lopulta ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Enää sen ei tarvinnut tyytyä ylhäältä anniskeltuun tietoon, joten sitä alettiin etsiä itse. Suomalainen oli joutunut tietämisen intohimon valtaan. Hänestä oli kasvanut eurooppalainen ihminen: rajojansa rikkova, uusia maailmoja suunnitteleva, hyveinään enemmän kapinahenkinen kuin totteleva kansalainen, joka osaa myös kunnioittaa ihmisten keskinäisiä rajoja. Hän ei ole pelkuri vaan taistelee rohkeasti asiansa puolesta koska tietää asioiden tilan olevan muutettavissa. Hän esittää protestin kuullessaan väitettävän historian tuominneen suomalaiset vähemmän kadehdittuun osaan ajattelusta vapautettuina sisupusseina niiden parempiosaisten talutettavaksi, joille jää aikaa ajatella kun ei tarvitse kärsiä.

Uuden vuosituhannen alussa suomalainen saattaa toistaa Tulenkantajien ohjelmajulistuksen sanat vuodelta 1932:
"Elämä on pyhä. Me rakastamme elämää. Taide on pyhä. Me rakastamme sitä. Mikään ohjelma ei kestä sukupolvea kauemmin eikä mikään totuus ikuisesti. Elämän tarkoitus on elämän jatkuminen. Sen tähden on ainoa päämäärämme: Henkinen vapaus, kaiken arvostelemisen, kaiken käsittelemisen vapaus. Emme tunnusta auktoriteetteja, sillä he ovat asemansa vuoksi pelkureita elämän edessä. Katsokaa: Miten nuori on vapautemme, miten voimaa täysi! Tulkaa älkää peljätkö: Teidät on määrätty luomaan uutta ja suurta. Katkaiskaa rengas, joka pusertaa sydämiänne: Olkaa oma itsenne, tunnustakaa elämä!"



Toki keskitetyn kulttuurin maassa ilahduttavia poikkeuksia pilkahtelee vahingossa jopa HS:n sotaisilta sivuilla. Petroskoilaisia koululaisia pyydettiin kirjoittamaan käsityksiään talvisodasta. Paljon he eivät siitä tienneet, mutta pääsävynä heidän kirjoituksissaan paistoi optimismi sillä elämä on aivan liian lyhyt käytettäväksi sotimiseen naapureiden kanssa. Eikö tuollaisia asenteita pitäisi enemmän esitellä sen sijaan että muistellaan menneitä, ikäänkuin tämän päivän johtajat voisivat siten saada kunniaa itselleen edellisen sukupolven sankaritöistä?

Niin paljon kuin saatan hädänhetkellä toivoa onkun ylhäällä kuulevan huutoni, minkäänlaista varmuutta vastauksesta ei ole saatavissa, koska jokainen ihminen on koko ihminen. Ajattelu on vallankumouksellisessa käännekohdassa silloin kun kulissit sortuvat, kirjoitti Sartre.

Valtaeliitti kuvittelee ruususen unissaan voivansa jatkaa verovapaiden etujen nauttimista ikuisesti vaikka Tony Blairin kaltaiset euroajattelijat täyttä päätä purkavat perittyjä ja itse ansaitsemattomia etuoikeuksia. Tulevaisuus ei ole byrokraattien eikä eliittien Eurooppa, vaan kansalaisten Eurooppa, joten tax free -kauppaakaan ei enää tarvita. Se on jäänne niiltä ajoilta, jolloin vain hyväosaiset matkustelivat ulkomailla.

Jos ette muuta suuntaa, päädytte sinne minne olette matkalla, opastaa kiinalainen sanonta matkamiehiä. Euroopan integraatio on syntynyt valistuneiden ihmisten uskosta ihmisjärkeen. Se on vakava yritys ratkaista pysyvästi kansojen väliset kiistat rauhanomaisin keinoin. EU puhuu kansallisia kieliä, mm. suomenkieltä, jotta poliitikot voivat ensimmäistä kertaa maailman historiassa hoitaa kansalaistensa asioita tasavertaisina muiden kanssa ilman että pitäisi kulkea maailmaan 'toisen' kautta. Eihän EU ole mikään viime vuosisadan siirtomaavalta, joissa käytettäisiin vain valloittajan kieltä. Samalla läntisen valloitushengen kovettamat asenteet sulavat.

Suomi on aina joutunut seisomaan 'lännen' etuvartioasemana inhaa itää vastaan. Turvallisuuden tunnetta on pönkitetty ensisijassa aseilla ja raamatullisella retoriikalla. Kulttuuri-Suomessa turvallisuutta takaavat enemmän talous ja kulttuuri.

Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa koittaa aika, jolloin ihmiset suostuvat lopettamaan keskinäisen kyräilyn ja vertailun, ja oppivat rakastamaan toisiaan sellaisina kuin ovat?
-Pois sotatorvi ja miekka, tilalle kannel ja seppele! Ja vaakunaan naurava leijona.
-Emme ole ruotsalaisia, emmekä tahdo tulla venäläisiksi; haluamme tulla siksi mitä olemme: olemme eurooppalaisia!

Ajatus vahvistuu

Erilaisuuden suvaitseminen on tärkeää, erilaisuuden arvostaminen on enemmän

Mistä alkaa muutos? Neuvostokommunismin kiusaama Andrei Saharov tiesi vastauksen: Herrat luulevat että orjat säntäävät vapauteen heti kun saavat siihen tilaisuuden, mutta herrat erehtyvät, koska aina löytyy orjia jotka sanovat ei. Siitä alkaa muutos. Uusi ajatus ei synny käskemällä, eikä se synny komiteoissa tai virkatyönä, vaan uusi ajatus syntyy kokemuksesta, elämyksestä, samaistumisesta tiedon kohteen kanssa. Se voi syntyä missä vain; suihkussa tai työttömien kesäleirillä Lapin sääskien seassa. Totuus etsii vertaisensa vastustajan ja sen löydettyään taistelee viimeiseen mieheen asiansa puolesta. Aina löytyy rohkeita sieluja jotka uskaltavat ottaa uuden askeleen, uskaltavat lausua sanoja joita ei ole ennen kuultu; jotka pelotta ryhtyvät vaatimaan syrjäytyneillekin ihmisarvoa; jotka nousevat ylös ja sanovat että tähän asti kyllä, mutta ei enää tästä eteenpäin; että on olemassa jokin raja jonka yli ei kerta kaikkiaan voi mennä.


Yön pimeydessä nuo rohkeat sielut panevat paperille ajatuksiaan ja aamun koittaessa säpsähtävät yhteiskunnan reaktioita: ethän sopeudu työpaikoillemme; mene metsään senkin pitkäaikaistyötön, ylijäämäihminen! Silloin ihminen kokee sisällään kapinallisen tunteen, joka syntyy havainnosta että olen saanut tähänastisesta menosta tarpeekseni, että näin ei kannata enää jatkaa. Tähän saakka olen joten kuten täyttänyt annetut määräykset. Olen orjallisesti juossut mukana oravanpyörässä. Nyt pysähdyn ja ehkä käännyn takaisin? Tunnen, että minulla on kaikki syy mennä itseeni.

Kapinassakin olen varma että puolustan kaikille kuuluvia arvoja, jotka kuuluvat sillekin joka minua kiusaa ja vainoaa. Monet tuntuvat sairastuneen moraalisesti; he ovat tottuneet puhumaan yhtä ja tekemään toista. On opittu elämään uskomatta mihinkään, huolehtimaan vain itsestä ottamatta toisia huomioon. Sellaiset sanat kuin vapaus, vastuu, ystävyys, myötätunto, anteeksianto ja rakkaus ovat menettäneet osan syvällisestä arvostaan. Kansan syvien tuntojen kuunteleminen ja talkoohenki kuulostavat pelkästään psykologisilta kummajaisilta. Luulisi että kylmän sään korvikkeeksi ihmiset kehittäisivät täällä Pohjolassa keskinäistä lämpöä ja kuumia tunteita, sen sijaan että karkottavat keskinäistä elämäniloa jäätävän kovilla asenteillaan.

Mitä useampia vapaasti ajattelevia kansalaisia, sitä enemmän uutta luovia ajatuksia. Mitä arvoa on parhaillakaan ihmisoikeuksilla ellei yhteiskunta salli voimakasta ajattelua? Auktoriteettiusko estää ajattelua. Se kangistaa ajattelun vanhoihin kaavoihinsa. Ihmisen aivot tarvitsevat harjoitusta kuin mikä tahansa lihas. Suomalaisten pitäisi perehtyä mannermaiseen ajatteluun oppiakseen varomaan omaperäisiä ratkaisuja sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat ihmisen luonnetta ja tunne-elämää, koska ne ovat pohjimmiltaan samat kaikkialla länsimaissa (tässä ei siis ole puhe täysin toisenlaisista sivilisaatioista, esim. hindulaisuudesta tai islamista).

Olemmeko oppineet elämään yhden totuuden maailmassa kykenemättä kehittämään uusia ajattelutapoja? 200 vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen prinsessoja yhä raahataan ihmisten eteen. Uskoa jumalaan ja kuninkaaseen yritetään palauttaa. Kansanedustajat kinastelevat nippeliasioista - niistäkin sen mukaan kuin hallinto hyväksi näkee. Yksi toisensa jälkeen nousee eduskunnan puhujapönttöön heristelemään julmaa Nato- nyrkkiään Putinille vaikka pienviljelijäkin älyäisi pitää lähitienoon ökyisännän tunteet mielessään kun miettii mille kulmalle haisevan sikalansa sijoittaa.

Euroopan kehityksen uusille raiteille kääntäneen 1700-luvun valistuksen ajan aatteet syntyivät yksittäisten ajattelijoiden ja kirjailijoiden päässä. Eri tahoilla olivat nuo ennakkoluulottomat kirkollisen ajatuspakon vastustajat kehitelleet ideoitaan, ja käyneet hiljaista taisteluaan ihmisyyden ja vapauden puolesta, mutta kesti vuosikymmeniä ennen kuin yliopistoissa alkoi näkyä jälkiä uusista ajatuksista. Vaikka kirjailijoiden teoksia jo luettiin innostuksella Länsi-Euroopan pääkaupunkien hienoissa salongeissa, junnasivat keskustelut yliopistoissa yhä vanhoissa uomissaan juristien ja teologien johdolla. Vakavissaan väiteltiin enkelien siipien koosta ja määrästä. (Tässä suhteessa juuri mikään ei näytä muuttuneen: Pari vuotta sitten Helsingin Yliopisto käynnisti internet-verkossa sähköisen keskustelun jossa naamat totisina pähkäiltiin milloin Jeesus Kristus mahtaa ilmestyä uudelleen. Merkkejä oli ilmassa!)

Onko Suomi syrjäisestä asemastaan ja karusta historiastaan johtuen ollut niin sivussa älyllisistä valtavirroista, että uudet tuulet eivät ole vielä ehtineet Suomeen? Itse asiassa Suomen yhteiskunnan elitistisessä rakenteessa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä vastaavanlaisia järjestelmiä vastaavanlaisine ongelmineen on esiintynyt läpi ihmiskunnan historian. On kysymys perusjännitteistä, jotka ovat samanaikaisesti, paradoksaalista kyllä, kaiken kehityksen edellytys. Joka kerta kun johonkin alistetuksi itsensä kokevaan ryhmään kuuluvat ovat alkaneet ponnistaa alhaalta ylöspäin, on heitä haukuttu egoisteiksi. Ne, jotka jo ovat ylhäällä, pyrkivät turvaamaan oman ja jälkikasvunsa asemat yrittäen eri tavoin rajoittaa alhaalta päin kasvavaa kilpailua. Ei naistenkaan nousu alistetusta asemastaan tapahtunut hetkessä, vaan vuosisatojen ajan miehet lepyttelivät, tyynnyttelivät ja suoranaisesti lahjoivat naisia pysymään aisoissa. Miten olisi voitu epäillä iänikuista käytäntöä? Itsestään selvyytenä oli totuttu pitämään, että miehet edustivat naisia ulospäin; että miehillä oli paremmat mahdollisuudet koulutukseen jne. Miehet väittivät omaavansa salaperäisen kyvyn tuottaa parempia ajatuksia. Sitkeät asenteet johdettiin suoraan pyhistä kirjoituksista, jotka väittivät ainoastaan miehen kelpaavan papin virkaan, piispoista nyt puhumattakaan. Naisetkin miesten ylivertaisuuden hyväksyivät - kunnes aikuistuivat ja alkoivat vaatia oikeuksiaan sekä naisina että yksilöinä. Mutta katsokaapa maaseudun syrjäkylien poikamiesongelmaa: siellä yhä Jumala käskee naista ja nainen käskee miestä!

Suomenmaata johtamaan pyrkiviä uskonnollisia neroja painaa yötä päivää huoli siitä löytääkö jokainen yksilö itsellensä ja aivan erityisesti yhteiskunnan kokonaisedun kannalta parhaiten sopivan paikan tässä hiljaisuuden paratiisissa. Luovat yksilöt tuskailevat holhoajiensa kynsissä ja kokevat että heille on varattu sama rooli kuin on solulla ihmisruumiissa: kaikki kokonaisuuden puolesta, eikä kenellekään mitään erityisansiota muuten kuin osana kokonaisuutta. Kaikki valtiossa, kaikki valtion puolesta eikä mitään valtion ulkopuolella! Työ aateloittaa; laki, kuri ja järjestys! Se on ajan sävel. Itsenäisyyspäivän aattona koko valtakunta komennettiin opetusministerin johdolla vannomaan valaa — ei ihmiselle, ei EU:lle, ei vapaudelle, vaan Suomen valtiolle: lupaan olla kunnon suomalainen! Ikään kuin valmistauduttaisiin taas talvisotaan. Onko meillä yhä Jumala, joka käskee Moosesta, ja Mooses paimentaa muita?

Kieli —kyky tuottaa puhetta— erottaa ihmisen muista olioista. Kieli on kommunikaation eli muiden kanssa tapahtuvan yhteistyön edellytys. Ihmisillä on myös suurenmoinen kyky uusiin aloitteisiin. Avoin keskustelu on mahdollista vain, jos myönnetään että itse kysymykset ovat tärkeitä. Keskustelulle ei pitäisi asettaa etukäteen tavoitteita, koska ne rajoittavat vaihtoehtojen etsintää. Ihmisten keskinäisten rajojen kunnioitus mahdollistaa keskustelun, dialogin. Ilman dialogia edessä on viha. Tähän liittyy Suomen kaltaiselle pienelle yhteiskunnalle ominainen yksimielisyyden korostaminen, minkä seurauksena yksityisyys helposti kielletään ja pelko panee ihmiset vaikenemaan.

Demokratiassa ehdoton totuus jättää ruumiin kajoamatta ja käy suoraan sielun kimppuun. Kansanvallassa ei sanota: teidän pitää ajatella niin kuin minä tai kuolla, vaan sanotaan näin: teillä on vapaus olla ajattelematta niin kuin minä; teidän henkenne, perustoimeentulonne - kuuluisat ihmisoikeutenne - kaikki on säilyvä koskematta, mutta siitä päivästä asti, jolloin lausutte eriävän mielipiteen, te olette muukalainen joukossamme.

Talouden hallitsemassa maailmassa ihminen helposti hukkaa suuntavaistonsa. Ihminen unohtaa itsensä ajautuessaan virran mukana hyödyttömältä tuntuvan elämän tahtiin. Hän kokee itsensä pelkäksi numerolapuksi täyttäessään aikataulun vaatimia päivittäisiä rutiineja. Elämän tarkoitukseksi tulee yksinkertainen kaava: 2h+k ja asuntovelan lyhennyspäivä. Vapaa-aikakin on täynnä tyhjyyttä. Ilma on sakeana käsittämättömiä sanoja: EMU, euro, bkt, direktiivit ja standardit. Kun kapinan tunne herää, ihminen päättää katsoa sisälle itseensä, mitä minulle on tapahtunut, mitä olen lyönyt laimin, mitä pitäisi tehdä? Hän huomaa että ei pidä unohtaa, vaan pitää oppia.

Yksilöllinen kapina kehittyy joukkoliikkeeksi kun muutkin huomaavat ajattelevansa samalla tavalla; että heillä on sisällään sama kapinahenki. Mutta toiminnan hetkellä katseet tuntuvat kohdistuvan minuun. Historian taakka painaa hartioillani; se on ‘toinen’ minussa, se ahdistaa, estää minua ottamasta ratkaisevaa aloitetta käsiini. Uskallanko astua sisään yllättäen avautuneesta ovesta? Kykenenkö valitsemaan pois minuudestani jotakin menneisyyteen kuuluvaa ja käynnistämään sen sijalle jotakin uutta, muuttumaan ‘toiseksi’?

Kysymykset risteilevät mielessä, kuka voisi auttaa? Rohkeat sielut tietävät totuuden syntyvän kanssakäymisestä. Se puolestaan liittyy demokratiaan. Kun ihmiset ajattelevat että joku toinen voi täyttää heidän paikkansa, he sitoutuvat katsomaan yhteiskuntaa samalla tavoin. Eliitit pilkkaavat tasapäisyyttä ja luovat käsitteitä omaan käyttöönsä. Eksistentialismi; mitä se ihmisille merkitsee? Aseta itsesi esille ja ole ihmisiksi -sitä eksistentialismi on, mutta eliitti ei tahdo ihmisille sitä kertoa.
 
Sympatia onkin varattava ‘ihmeidentekijöille’, jotka valtion ja sen filosofian ja työkurin ulkopuolelle suljettuina harhailevat yksinään kirjastoissa ja työttömien työpajoilla ja luottavat ainoastaan omien aistiensa välittämään tietoon. Vain taiteilijalla, kirjailijalla, ‘vilosohvilla’, yksinäisellä kulkijalla, on etuoikeus nähdä todellisuus sellaisena kuin se on.

Vielä vähemmän eliitti haluaa kertoa kansalle itsetunnon ongelmien syiden löytyvän kansallisesta historiasta, toisin sanoen siitä miten meitä on kohdeltu ja millä tavalla vallitsevat asenteet ovat muotoutuneet. Mutta onneksi totuus tulee lopulta julki. Silloin olevaisen kätkeytymättömyys paljastuu, kirjoitti saksalainen filosofi Martin Heidegger.

Ajatusten keksiminen on paitsi työlästä myös vaarallista puuhaa. Menneiden aikojen viisaat kehottivatkin ylöspäin pyrkiviä muistamaan että ylhäällä jo olevilla on piispojen ja valtiomiesten tapaan vastustamaton halu esiintyä suurina ajattelijoina. Siispä anna heidän huomata unohtaneensa jotakin, anna heidän löytää uudestaan vanha tuttu juttu.


Irti kateudesta

Pienessä maassa kaikki tietävät toisensa. Herkät korvat kuulevat pienenkin risahduksen kun jokainen sana paljastaa sanojansa. Absoluuttinen totuus iskee ja salamoi. Veli nostetaan veljeä vastaan. Niin toimii kateuden työ. Pahiten kateus kalvaa henkisen työn alalla: tiedemaailmassa ja politiikassa pelätään, että toiset onnistuvat bluffaamaan ja menestymään epäreilusti vallankäyttäjiä mielistelemällä ja että he onnistuvat siinä missä itsekin haluaisi jos osaisi tai uskaltaisi eli ‘plagioimisessa’.
 
Ääritapauksissa kateellinen on valmis uhraamaan jopa omastaan toista vahingoittaakseen. Kateellinen haluaa rajoittaa kilpailua. Hän haluaa etuoikeuksia. Syntyy kateudenkieli. Kateellinen ei harrasta ‘small-talkia’. Hän ei kysy ”mitä kuuluu?”, koska pelkää kuulla toisella menevän liiankin hyvin. Elämän portaita ylöspäin astelevalle heristellään sormea ja sanotaan, että kaveria ei jätetä. Ikään kuin parempiosaiset olisivat koskaan olleet vakavissaan huolissaan heikompiosaisista. Se, mistä he ovat hädissään, on lisääntyvä kilpailu heidän omikseen kokemilla elämän alueilla. Yksi ihmisen voimakkaimmista vieteistä onkin halu turvata omalle jälkikasvulle vähintään yhtä hyvät asemat elämässä kuin mihin itse on yltänyt.
 
Masentavaa kyllä, Suomessa kateuskin on laitostettu yhteiskunnan käyttövoimaksi. Ihmispoloisia yllytetään toistensa kimppuun. Kovimmilla on kilpailussa keskiluokka kun katseet on suunnattava ylös sinne missä on se mitä himoitaan, ja samanaikaisesti pitää pelätä alhaalta tulevaa kilpailua. Kateus edellyttää että on jo saavuttanut jotakin, tai ainakin luulee saavuttaneensa mitä haluaa suojata. Kateutta kasvattavan kyräilevän vertailun sijaan rehtiä kilpailua, avoimuutta ja vilpittömyyttä! Avoin kilpailu jättää kateudelle vähän tilaa. Jääkiekkojoukkue ei jää tappion jälkeen kadehtimaan voittajaansa, vaan menee itseensä ja tutkii mitä pitäisi parantaa. Se tutkii videolta voittajansa otteita oppiakseen niistä tulevia koitoksia varten. Tämähän saattaa kuulostaa hurskastelulta, jos samalla loihtii eteensä miltei kenen tahansa kokeneemman suomalaisen yritysjohtajan loppuun palaneen ilmeen!

Mutta miten selviytyä tunkkaisessa ilmapiirissä kun kotkanpojan lento yritetään suistaa etanan mateluksi, tuskaili Nietzsche. Luo omia projekteja! Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Kieltäydy vertailemasta itseäsi muihin. Jos et osaa olla vertailematta, vertaile itseäsi itseesi; miten olet kehittynyt, mitä vielä voisit oppia. Helppoa elämä olisikin jos viisaus siirtyisi pelkästä kosketuksesta ihmisestä toiseen samaan tapaan kuin vesi virtaa villalankaa pitkin astiasta toiseen, aprikoi antiikin suuri filosofi Sokrates. Mutta miksi haaskata aikaansa kirjoittaakseen todella merkittäville filosofeille, joita syntyy vain yksi vuosisadassa? Hyödyllisempää kuin seurustella ammattifilosofien kanssa, on osoittaa sanansa tässä ajassa eläville tervejärkisille kansalaisille. Silti kannattaa muistaa että asioiden kehittyminen uuteen vaiheeseen vie oman aikansa. Kärsivällisyyttä, arvoisa lukija. Eihän kukkakaan kasva käskemällä. Muutokset tulevat hiljalleen, vähän kuin salavihkaa.

Kapina on kapinaa ihmisen alistamista vastaan. Se vastustaa ihmisen hyväksikäyttöä ja ihmisarvoa alentavaa nöyryytystä. Se on kapinaa kaikkea sellaista vääryyttä kohtaan, joka perustuu seikkoihin joihin yksilö ei itse ole voinut mitenkään vaikuttaa, kuten ihonväriinsä, äidinkieleensä tai sukunimeensä ja muihin syntyperäisiin ominaisuuksiinsa. Yksilöllinen kapina on taistelua sellaisen tulevaisuuden puolesta, jossa mikään ideologia, ajattelutapa tai edes kieli ei nouse ihmisen yläpuolelle. Se on sellaisen tulevaisuuden rakentamista, jossa kirjailija rohkenee olla nimeltään Kauranen ja nouseva poliitikko Hiltunen eikä heidän tarvitse nöyristellä ‘fiineillä’ nimillä Snellman tai Hertzberg. Mikään ei voi olla pyhempää kuin ihmiselämän loukkaamattomuus.

Ihminen, jolla on terve itsetunto, uskaltaa vaatia oikeuksiaan. Hän osaa nähdä niin itsensä kuin muut yksilöinä ja osaa arvostaa erilaisia totuuksia. Hän tietää, että ihmisten väliset erot johtuvat pikemmin siitä mitä he tekevät sillä mitä ovat saaneet, kuin siitä mitä heille annetaan. Itsetunto edellyttää myös kykyä ottaa vastuuta itsestään sekä vastoin- että myötäkäymisissä. Se edellyttää uskallusta tuntea menestyksen hetkellä viehätysvoiman lumo; että on oikein olla hyväksytty ja haluttu. Terve itsetunto edustaa uhon vastakohtaa korostaessaan avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta. Voit tuntea itsesi paremmin toisten kautta ja toiset paremmin itsesi kautta. Sellaisten ihmisten yhteiskunnassa voidaan puhua ihmisoikeuksista. Heikkoitsetuntoisten maailmassa pätee vahvemman oikeus; ihmiset väistyvät, vaikenevat ja tyytyvät siihen mitä heille annetaan. Ruotsalaiset eivät osaa, tai eivät halua, kirjoittaa oikein edes suomenkielisiä nimiä, marmattavat suomalaiset, sen sijaan että älyäisivät vaatia laatua käyttäytymiseen. Jos et pidä saappaan jäljistä naamallasi, mikset nouse ylös lattialta?

Mutta meidän järjestelmä pyörii hilpeästi ihmiskunnan suurimpana separaattorina, joka sinkoaa rapakon takaisiin kaukaloihin jääkiekkoilijoita, ja kansainvälisiin tehtäviin virkamiehiä ja liikemiehiä, jotka kaikki kilvan kehuvat synnyinmaataan vain sen vuoksi että se tukee heidän oloaan ulkomailla eikä oletakaan heidän joskus palaavan takaisin. Jokunen kirjailija ja muu valtiolta saamansa viisivuotisapurahan turvin lämpimille vesille talvikausiksi surffailemaan lähtenyt älykkö saattaa täällä piipahtaa uuden stipendin pokkaamassa. Valtaeliitin omat kultaiset lapset ovat jo ajat sitten karistaneet karun maan pölyt jaloistaan ja elävät yksi Lontoossa, toinen Pariisissa.

Separaattori lennättää kerman eroon kurrista myös kansakunnan sisällä. Kukaan ei ole sellaisenaan mitään. Älä ole itse mitään, vaan tule toiseksi; jos olet laiha, niin liho; jos taas olet lihava, niin laihdu. Herätät huomiota jos eroat puolisostasi. Vertaile itseäsi lähimmäiseesi. Oravanpyörässä kaikki kyttäävät toisiaan. Vielä vuosikin tätä kulttuuria ja itse henki alkaa haista!

Kannattaa olla uskomatta ihmeisiin, sillä tulevaisuus on sellainen miksi sen itse teemme. Ja julkilausumaton totuus muuttuu myrkyksi, kuten Nietzsche sanoi.

Yksi on laulu
ylitse muiden
ihmisen aattehen, hengen,
ankara laulu
-Eino Leino

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Anteeksianto huoltovarmuuden oloissa

On anteeksiannon aika myös suomalaisille. Kaikki se rikas kulttuuri jota läntisiin teksteihin on sisältynyt oli kyvytön estämään historian k...