Suomalaiseksi keskusteluksi melko hyvää intellektuaalista debattia on viime päivinä käyty poliittisesta historiasta sekä Kemppisen salissa että Parnassossa.
Minusta poliittisen historian synonyymi on menneisyyden hallinta; hyvin lähelle tulee terminä myös ideologia, toisin sanoen ylhäältä annettu totuus eli myytti, joka elää juuri siksi että sitä ei voi todistaa olemassaolevaksi enempää kuin olemattomaksikaan.
Muuatta susanruususta ja häntä kustantanutta tuntematonta vaaditaan periaatteelliselle tuomiolle pääministerin yksityiselämän loukkaamisesta.
Minusta he ovat jonkinlaisen rangaistuksen ansainneet, vaikka huomasin kyseleväni itseltäni "mitähän tämän kaiken takana mahtaa olla", jo silloin, kun pikkuruususen kirja suuren kohun kera julkistettiin WTC:n talon Marski-salissa. Tuntui siltä että pieniä ihmisiä oltiin höynäyttämässä. Ettei vaan näkymättömän käden tarkoitus olisikin pyhittää pääministerin instituutio presidentin rinnalle kaiken arvostelun yläpuoliseksi tabuksi?
Ajan erikoisimpia tapauksia on suurlähettiläs Jari Vilenin lakialoite valtion resurssien takaamisesta korkeimman valtiojohdon muistelmien kirjoittamiseksi "valvotuissa olosuhteissa".
Poliittisena innovaationa ehdotan perustettavaksi Kirjailijaliiton tapaan itseään täydentävää Menneisyyden Haltijain Liittoa. Itseoikeutetun pj:nsä Paavo Lipposen pian ilmestyvästä kirjasta Liiton hallitus löytänee ehdokaskandidaatteja. Antaisiko Kemppinen mielelläänkin asiantuntijalausuntoja hakijoista?
Korporaatioita on joskus (N-liitto,DDR, 1920-30 lukujen Italia) käytetty nokkelana keinona "numeroida" luovat persoonat. Intellektuelli näet haluaa kuulla olevansa oikeassa seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti