Mitä poliitikko saa rakastaa?

päivää taas demokraatit,

"Jollakin kummallisella tavalla minä rakastan Sarasvuota", kirjoittaa toimittaja Riku Siivonen tänään HS:n NYT-liitteessä.

Näin on sanottu aiemminkin: jollakin kummallisella tavalla rakastan Pirkko Lahtea, kirjoitti Jari Sarasvuo HS:ssa itseään kritisoineesta psykologista, ja samalla kummallisella tavalla ilmoitti Claes Andersson poliitikon testamentissaan rakastavansa Sauli Niinistöä.

Satuinpa olemaan paikalla Mauno Koiviston pitäessä vaalikampanjansa huipennuksen Messukeskuksessa 1981. Lähelläni seisoi tohtori Elisabeth Helander, silmät kosteina, katse kiinni korokkeella puhuneessa Manussa. Käväisi mielessäni että miten hän olisi reagoinut, jos joku väen paljoudesta olisi vastannut Manun "kyllä se siitä" -heilautukseen nostamalla kätensä eteenpäin yläviistoon?

Olin tuohon aikaan ktm:n palveluksessa, ministerinä mm. Ulf Sundqvist. Yhden elämäni yllätyksistä koin lukiessani sittemmin Uffen kirjasta hänen läheisistä suhteistaan UKK:hon, ohi puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsan. Kuten tiedämme, on Yrsa Stenius pohtinut kirjassaan ns. Albert Speer- ilmiötä viitaten mm. Uffeen.

Eräässä Milan Kunderan romaanissa toisinajattelija mykistyy kommunistisessa Prahassa kuullessaan radiosta oman äänensä. Puolituttu toimittaja oli näet lupaa kysymättä nauhoittanut keskusteluja hänen keittiöpöytänsä ääressä. Tarkoituksena oli tietysti asioiden läpivalaiseminen opetusmielessä, "väärien" ajatusten esille nostaminen ennen kuin ne ehtivät aiheuttaa vahinkoa.

Outoja tuntemuksia heräsikin lukiessani Paavo Väyrysen hämmästyksestä presidentti Koiviston purettua nauhalta kirjaansa ulkoministerinsä kanssa käymiä kahden keskisiä neuvonpitoja.

Entä kyyneleet Moskovan panssareiden vyöryessä Prahaan? Olivatko ne kenties sittenkin enemmän ilon kuin surun aiheuttamia, sillä olivathan asiat taas "hallinnassa"?