Voiko paikalla olla henki?

Rohkeat sielut -Arendt, Camus- etsivät läntiselle Euroopalle uutta nousun mahdollisuutta II maailmansodan raunioista.

"Suojelija" oli pettänyt suojeluksensa valituista valituimmilta, juutalaisilta. Tavallisista jumalaapelkäävistä urheilullisista pojista oli tullut tahdottomia käskyn täyttäjiä. Mehän teimme vain sen mitä meiltä odotettiin, he hokivat.

Tutkittiin isonomiaa -antiikin itsehallinnollista hallintotapaa- ja käytettiin Sveitsiä tässä ajassa esikuvana siitä kuinka demokratiaa voidaan rakentaa paikallisesti erikielisten kanttoonien pohjalle ilman kaikille yhteisiä "natsionalistisia" kansalliskieliä.Löydettiin kieli, ihmisten paikallisesti puhuma kansankieli, uudeksi yhteiselon perustaksi.

Ajateltiin, että läntisen lähetystehtävän tultua täytetyksi pitäisi 2000 vuoden jälkeen palata takaisin alkukristillisyyteen: mitä kevyemmät hallintorakenteet ihmisillä on yläpuolellaan sitä tyytyväisempiä he ovat elämäänsä.

Nouskaamme ylös sodan poteroista katsomaan uutta uljasta Eurooppaa! Mitä muuta se onkaan kuin iloista kansankielten sekamelskaa Atlantilta Uralille saakka?

Haluan pankinjohtajaksi

Suomen Pankin pankkivaltuustolle:

Suomalaiseen tapaan olen huono kehumaan itseäni. Siispä lainaan parin päivän takaista lehti-ilmoitusta, jossa luonnehditaan ensi kuussa Helsingissä pidettävässä huippuseminaarissa alustavaa entistä liittokansleri Gerhard Schröderiä: vähävaraisen työläiskodin kasvattina hänellä on harvinainen kyky ymmärtää eriarvoisuuden ongelmia ja kunkin yksilön mahdollisuuksia elämässä. Sotaorvoksi jäänyt Schröder valmistui lakimieheksi työn ohella.

En kylläkään ollut lapsena työläiskodin ”kasvatti” vaan maanviljelijäperheen täysvaltainen jäsen, enkä ole sotaorpo vaan raskaan työn kohtuuttoman nuorina uuvuttamien vanhempien jälkeen jääneen monilapsisen perheen orpolapsi.

Vanhemmiltani opin monia savolaisen kansan perinneviisauksia. Lapsiaan he varoittivat ajattelutavasta, jonka mukaan se mikä on minun, on minun; mutta se mikä on sinun, sitä voimme yhdessä kehittää ja jakaa. Sitä asennetta he kutsuivat kommunismiksi.

Ensimmäisen palkkani sain kesällä 1966 ollessani lähettinä valtiovarainministeriön laskentayksikössä. Palkka ei ollut järin suuri, sillä työtä saadakseni olin joutunut polkemaan hintoja, koska edellisellä viikolla Helsinkiin muuttaneena en tiennyt mistä Valtioneuvoston linna löytyy. Toimipaikka sijaitsi sattumalta Ostrobotnian yläkerrassa Museokadulla.

Kävin koko ajan työn ohella iltaoppikoulua, josta kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1972. Suoritin ekonomintutkinnon Helsingin kauppakorkeakoulussa 1976.

Noista päivistä olen paljon oppinut. Erityisen kiitollisena olen vuosien mittaan muistellut Pohjois-Karjalasta muuttaneelta iltakoulun opettajaltani saamiani viisauden sanoja: Kateus on suomalaisten perisynti. Kateus syntyy ihmisten keskinäisestä vertailusta. Yritä olla vertailematta itseäsi muihin. Sillä tavalla sinusta voi tulla jotakin omaperäistä, sellainen kuin sinä olet, hän muistutti.

Vanhin veljeni oli jo siihen aikaan Keskon palveluksessa mentyään 15-vuotiaana Iisalmen konttorin apupojaksi, kunnes 55-vuotiaana joutui muutaman vuosi sitten eläkkeelle Helsingin pääkonttoriin johtajan toimesta. Liekö pelkkä sattuma, että Keskon hallitukseen oli aikaisemmin nimitetty Sampo-pankin johtaja Maarit Näkyvä lisäämään hallintoon paljon puhuttua läpinäkyvyyttä, kuten HS nimityksen uutisoi. Sivumennen sanoen Italo Calvinon 1960-luvulla julkaisemassa romaanissa Näkymättömät kaupungit seikkaillaan mm. Leonia- nimisessä kaupungissa, joka tuhoutuu, kun sen asukkaiden viereensä kasaama jätevuori lopulta romahtaa päälle. Leonialaisille on ominaista kyltymätön himo uusiiin tuotteisiin: jääkaapit, uunit, kattilat ja kaikki muut kodin tarvikkeet heitetään tunkiolle sitä mukaa kun uusia malleja tulee markkinoille.

Kun ajattelen omaan ajatteluuni vaikuttaneita eläviä ihmisiä, en voi olla mainitsematta erästä ulkoministeriön rekrytointivirkamiestä, joka varoitteli minua palaamasta Suomeen kun olin lähdössä ministeriön virasta kahdeksi vuodeksi YK:n erityisjärjestön palvelukseen Roomaan.

Roomassa sain työtoverikseni sivistyneen hollantilaisen jonka mielestä ruotsinkielisiltä on Suomessa onnistunut se, mitä monenlaiset eliitit ovat läpi läntisen historian turhaan yrittäneet, nimittäin määritellä itsensä vähemmistöksi.

Koen monien mutkien kautta palanneeni 2000-luvulla henkisesti juurilleni savolaiseen maalaismaisemaan. Yksilöiden keskinäiset erot todellakin johtuvat enemmän siitä, mitä he tekevät sillä mitä ovat saaneet, kuin siitä mitä heille annetaan; siis aivan kuten mm. Nelson Mandela on Sartren innoittamana kirjoittanut.

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Elämäni ei olekaan näkymättömän käden ennalta määräämä, vaan voin sen kulkuun omilla valinnoillani vaikuttaa - myös tällä hetkellä kun jätettyäni työmiehen haalarit naulaan Temppelikadun työmaalla istun päivän päätteeksi Ostrobotnian alakerran Urhon Pubissa luonnostelemassa tätä kirjettä.

Kirjoittaisinko muutaman virkkeen ruotsinkielellä? Osoittaakseni, että nekään varhaisillan tunnit jolloin nuorena ministeriön virkamiehenä yritin varttuneempien tätien joukossa lukea Gerda Antin vaikeaselkoista alkuperäisteosta ”Bottan” viereisessä ruotsinkielisessä työväenopistossa Arbiksessa, eivät ole menneet hukkaan? Tai ehkä ilmoittaudun ensi kuussa pidettävään Pohjola-Nordenin seminaariin kuulemaan henkilökemialtaan suotuisassa seurassa Björn Wahlroosia ja Raimo Sailasta pohjoismaisen yhteistyön näköaloista? Siellä saattaisin myös saada vahvistuksen huhuille, joiden mukaan Fortum valmistautuu isännöimään ensi kevään hallitusneuvotteluja. Taidanpa sittenkin keksiä 150 eurolle muuta käyttöä.

Vakavasti ottaen epäilen, että moni suomalainen ns. älykkö ei ymmärrä miten syvällisestä läntisen ajattelun –meidän mielestämme ajatteluista kaikkein kehittyneimmän - kehittymisestä sotien jälkeisessä Euroopan integraatiossa on kysymys. Salaisuus piilee vaikeasti suomenkielelle käännettävissä olevassa termissä eksistentialismi. Monet ns. älyköt pitävät sitä täällä Suomessa miltei kirosanana, vaikka mannermaalla ja Pohjoismaissa sitä pidetään älymystön vallitsevana ajattelutapana.

Suomessa on yleisesti katsottu, että integraatio syntyi hiili- ja teräsyhteisön perustamisen myötä. Pitäisin kuitenkin tärkeämpänä ns. absoluutin aseman romahdusta toisen maailmansodan holocaustin mukana. Perinteiselle läntiselle ajattelulle ominaisen “Isä, “kaitsija”, “suojelija” tai millä nimellä kukin ilmiötä kutsuukin, tilalle astui ihmisen valintojen tienviitaksi henkilön oma vastuu.

Pysyvää läntistä perinnettä edustavat yhä sakramentit: kaste, rippi, avioliitto, hautajaiset. Ne rytmittävät sopivasti ihmiselämää maan päällä. Toisin sanoen, jo aikojen alussa oli olemassa ihmisluonne. Sen esittämiin kysymyksiin – mistä tulen, kuka olen, minne menen - vastauksena ovat syntyneet läntisen kulttuurin kivijalan muodostaneet ns. pyhät tekstit. Niissä on paljon hyvää ja ikuisesti pysyvää, mutta paljon myös historian kasaamaa "kuonakuormaa”, jonka purkautumisesta aikamme eksistentialistisessa murroksessa on kysymys. Historiallista totuutta tärkeämpää on ihmisarvon loukkaamattomuus. Ihminen on sellaisenaan valituista valituin.

Lopuksi muutama sana kansallista historiaa:

Kuopioon "karkotetun" J. V. Snellmanin paluusta Helsingin akateemisiin piireihin on kirjoitettu, että sen edellytyksenä oli hallitsijan vaihdos. Niin suuresta henkisen ilmapiirin muutoksesta täysin ruotsinkielisestä hallinnosta kohti suomenkielisten oikeuksien asteittaista toteutumista silloin oli kysymys.

Nuori radikaali J V Snellman asetti lehtimiesten tehtäväksi välittää kansalle mannermaisen ajattelun uusimpia virtauksia, koska eihän ole mitenkään varmaa että juuri suomalainen ajattelu olisi eurooppalaisessa katsannossa jotenkin erityisen kehittynyttä. Ennen hyväksyntäänsä “isojen poikien kioskille” Snellman oli ajoittain joutunut turvautumaan ystäviensä taloudelliseen tukeen selviytyäkseen edes kaikkein arkisimmista asioista.

Elämmekö tänään vastaavanlaisen muutoksen taitekohdassa, tai vielä syvällisemmässä? Internetin vaikutusta ilmaisuvapauteen on verrattu kirjapainotaidon keksimiseen.

Osallistun itsekin hyvin aktiivisesti erinäisiin nettikeskusteluihin, joista kokoelma on luettavissa blogissani.

Miten saada Nobel-palkinto?

Se, joka haluaa saada arvostetun Nobel-kirjallisuuspalkinnon, kirjoittaa luultavasti näinä aikoina opettavaisia tarinoita nimenomaan suomenkielellä suomalaisille.

Johdantoa hän voisi löytää vaikkapa iltapäivälehden julkaisemasta Aleksei Jeremenko jr.n haastattelusta venäläislehdessä: suomenkielisten vieraskammo näkyy Pietarsaaressa järkyttävän suurena erona kahden kieliryhmän välillä.

Analyysiä voisi syventää erään hyvin tunnetun, omana aikanaan vihatun, saksalaisen teeseistä jotka järkyttivät oppineita väittämällä että kansan käyttämää kieltä ei voi alistaa vallan kielelle, ei jumalallisen eikä maallisen vallan.
Tässä seison enkä muuta voi.

Eikös itse Snellmankin vaatinut sivistyneistöä kertomaan kokemuksistaan myös muille?